Päivä 16: Château d’Arlay

Lauraa yskitti yöllä kovasti, joten olimme koko perheen voimin hereillä neljästä kuuteen. Oli epätoivoista huomata aamun koittavan, kun pilkkopimeä vaihtui asteittain hämäräksi ja kohta pian lähes auringonpaisteeksi. Uni saapui vihdoin monen hyssyttelyn, tuutulaulun ja maitomukillisen jälkeen ja nukuimme kaikki sitten harvinaisesti yli yhdeksään asti. Herätessämme aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, mikä nostatti mielialaa useamman puolisadepäivän jälkeen.

Laura sanoi aamulla sängyssä ensimmäistä kertaa (Oikeasti) ja selvästi Äiti kaksi kertaa peräkkäin ja konttaili Heiniä kohti. Tätä on odotettu niin kauan ja nyt kun se tapahtui niin kyllä se tuntui aivan uskomattomalta ja ainutkertaiselta.

Aamiaiseksi nautimme maalaisleipää ja tuoretta mansikka-melooni-banaanihedelmäsalaattia appelsiinimehun ja café au lain kera. Pienenä tietoiskuna ranskalaisesta kahvikulttuurista voisi tähän väliin mainita sen, että edellistä juodaan vain aamuisin ja iltapäivästä tilataan maitokahvia haikaillessa café crème, jolloin kahvi tuodaan mustana ja kuumennettu maito erikseen kermanekan oloisesta kannusta. Se on kätevää, koska silloin voi itse määritellä maitokahvin tason. Musta kahvi on nimeltään café tai café normal. Tällöin kahvi tulee useimmiten suomalaisen kokoisesta kahvikupista ja vastaa Italian café americanoa eli espressokahvia, johon on lisätty kuumaa vettä. Paikasta riippuen saattaa tulla myös pelkkä espressokahvi.

Timo mietti jo hetken, josko tänään olisi golf-päivä, mutta auringon helottaessa jo aamukymmeneltä lähes 30 asteen voimalla, päädyimme siihen, että se oli suoranainen harakiri.

Laurakin kaipasi eilisen kaupunkipäivän ja yön yskäkohtauksen jälkeen rutiinia ja hyviä päiväunia, joten päätimme ottaa rennosti ja lähteä vasta iltapäivästä läheiseen Arlayn kylään visiitille. Päivä sujui rennosti Timon pelaillessa koneella ja Heinin ottaessa aurinkoa postikortteja kirjoitellen takapihan nurmikolla. Laura veti puolestaan yli kahden tunnin päiväunet. Välillä pestiin pyykkiä ja siivoiltiin kämppää. Lounaaksi teimme varsin makoisaa lohipaellaa. Ihmettelyä herätti vain ranskalaisten suuri intohimo pussittaa aivan kaikki. Riisit ovat siis omissa annospusseissaan, espressokahvit kertapusseina teepussien tyyliin ja nyt vielä pakastelohipakkausta avatessamme oli 400 gramman lohet puristettu neljään omaan muovikelmuun. Muoviteollisuudella menee täällä varmasti aika muhevasti!

Neljän aikoihin lähdimme kohti Arlayn kylää, joka oli noin 25 minuutin ajon päässä. Ranskalaisen vauhdikkaaseen ajokulttuuriin kuuluu se, että mutkikkailla pikku maanteillä virallinen nopeus on 90 km/h (paikalliset 110 km/h) ja taajamissa kylien läpi ajettaessa 70 km/h (paikalliset eivät hiljennä). Me ajelimme nopeusrajoitusten mukaan, mikä luonnollisesti aiheutti paikallisissa aivan äärettömän tarpeen ohitella. Tämä tapahtui niin, että pakettiauto roikkuu ensin pitkän aikaa metrin päässä meidän takapuskurissa, sitten lievä kiihdytys, minkä jälkeen auto häviää tuhannen sadasosasekunnissa horisonttiin.

Arlayn keskiaikainen kylä oli soma, mutta varsin minikokoinen. Kylän halkoi yksi tie, jonka varrelta bongasimme ainoastaan le marie eli kaupungintalon. Talot oli juuri niin keskiaikaisia kuin kuvitella saattaa; tummahkoa tiiltä ja katot kartionmuotoisia pienine torneineen. Osassa liehui jopa pienet taotut viirit. Jylhää rakennustyyliä pehmensi taas seiniä pitkin kiertävät muratit ja ruusut sekä monet kukkaistutukset, jotka taitavat olla näiden pikku kylien mummojen suuri intohimo. Välillä tuntuu kyllä siltä, että mopo on lähtenyt aivan täysin käsistä, kun kukkia on niin paljon, että hyvä kun taloa, pihaa tai ikkunaa näkee kaiken paljouden keskeltä. Kylä oli nähty viidessä minuutissa sen läpi viilettäessämme, joten päädyimme jälleen ihastelemaan linnaa eli upeaa Le Château d’Arlay:ta.

Tällä kertaa linnaan käveltiin ylöspäin hiekkatietä, jota reunusti satoja vuosia vanhat lehtipuut. Château oli enemmänkin kartanonomainen, joka johtui siitä, että vanhan linnan rauniot olivat kukkulan huipulla ja keskivaiheessa oleva linna olikin entinen luostari, joka oli sittemmin 1700-luvun loppupuolella kunnostettu paikallisen ranskalais-germaaniprinssin kartanoksi. Käyskentelimme ensin linnan pikku puutarhassa, joka oli täynnä ruusupensaita ja –puita. Linnaan saimme tällä kertaa oppaan, joka selosti asiat ensin ranskaksi ja sitten meille englanniksi. Kieltämättä kiertelystä sai oppaan johdolla paljon enemmän irti. Linna on kuulemma edelleen samaisen suvun omistuksessa ja länsisiipi toimii heidän kotinaan. Ei olisi hullumpaa sanoa asuvansa linnassa.

Tämän linnan erikoisuuksia oli Ranskan ensimmäiset aidot valokuvat vuodelta 1865, jotka oli ripustettu kunniapaikalle ja kuvasivat luonnollisesti Château d’Arsayn maisemaa. Saimme myös kuulla, että linnan prinsessan wc oli ensimmäinen nykyvessan muotoinen laatuaan ja näytti aika samalta kuin Mikkelin mökin puuvessa. Lähes kaikki linnan sisustus oli aitoa. Toisaalta linna oli suhteellisen tuore verrattuna keskiaikaisiin kolleegoihinsa nähden.

Joku omistajaprinsseistä, oliko sitten tämä saksalais-ranskalainen vai kuka lie, oli sittemmin livahtanut rakastattarensa kanssa Englantiin, kun avioerot eivät noina päivinä käyneet laatuun. Opas kohotti kulmiaan huvittavan halveksuvasti mainitessaan Englannin. Tuli mieleen, että hänen mielestään varmaan kukaan täysjärkinen ei sinne muuttaisi…

1800-luvun lopulla kaikki girafe eli kirahvikuosinen tavara oli kuulemma kovaa huutoa ja linnasta löytyi tällä teemalla mm. kirjailtuja seinävaatteita, posliineja, kylpytakki, kirahvisänky, takan suojapellit, lasten leluja ja jopa yhden rinsessan kampaus oli kirahvityylinen. Mein Gott! Tämä kaikki johtui siitä, että Ranska halusi parantaa suhteitaan johonkin alusmaahansa (maa meni ohi), josta lahjoitettiin hyvän tahdon eleenä yksi kirahvi Pariisiin. Eläintä käytiin ihmettelemässä sitten pikku kyliä myöden. Äveriäänä linnanherrana myös Château d’Arsayn monsieur kävi otattamassa valokuvan itsestään pitkäkaulan vieressä.

Keittiö oli erillisessä rakennuksessa, koska linnan emäntä ei halunnut ruoan hajuja taloonsa. Keittiö ja päälinna oli kuitenkin yhdistetty maanalaisella käytävällä, jotta ruoat saatiin talvella lämpimänä sisälle ylhäisille ruokailijoille. Ihan älykkäästi keksitty. Keittiössä oli myös Ranskan ensimmäinen kammella toimiva lave-vasseille eli pyykinpesukone ja laite, jolla avotulen päällä roikkuva porsas tai muu viande saatiin kammettua sivuun, mikäli kokille tuli muuta hommaa. Tällöin sapuskat eivät kärventyneet ja chef sai tehtyä muutakin kuin vahdittua lihankänttyä. Heini ymmärsi ranskankielisestä selostuksesta neljäsosan, joten oli varsin ilahduttavaa kuunnella välillä englanninkielistä opastusta.

Linnakierroksen jälkeen saimme maistella paikallisia Jura-viinejä, mutta muutaman siemaisun jälkeen kiitimme viinimestaria kauniisti ja poistuimme vähin äänin takavasemmalle. Noin kalkkiperäiset ja mineraaliset viinit maistuivat meidän suussamme lähinnä tunkkaiselle ja karvaalle.

Talolla raahasimme kaikki ulkopehmusteet lattialle pyyhkeiden alle ja avasimme terassin ovet ilta-auringon suuntaan. Näin saimme pehmoisen leikkipaikan ja makoilualustan koko perheelle nauttien samalla auringosta niin, että Laura oli varjossa ja me auringossa. Tässä ihmettelimme Lauran ilmeitä hänen syödessä ensi kertaa leipää ja kiipeillessä kaikkea vasten ylös, missä oli vähänkin tarttumapintaa. Lauran käydessä nukkumaan, me istuimme vielä terassipatjasysteemillä ja ihailimme oranssi-vaaleanpunaista auringolaskua Château de Maunyn Cabernet d’Anjou rosé viiniä nauttien. Paikalliset sammakot kurnuttivat kilpaa heinäsirkkojen sirityksen tahtiin.