Päivä 23: Burg Rheinfels

Yö sujui varsin positiivisesti vain yhdellä syöttöheräyksellä eikä Heini etsinyt tällä kertaa Lauraa peittojen välistä unissaan tai peitellyt Timoa useaan otteeseen… Kahdeksan aikaan Laura herätti meidät hyväntuulisena ja kiemurteli sitten onnessaan sängyssä peittojen välissä ja meidän päällä. Verhojen välistä kimmelsi auringonsäteet ja edelleen maukas buffet-aamiainen ystävällisellä palvelulla jatkoi hyvää fiilistä.

Matkaa tänään kohti Burg Rheinfelsiä on vain vajaa 200 kilometriä, joten sen pitäisi hoitua helposti. Laurakin nukahti heti ensimetreillä. Luxenbourgissa oli reissun halvimmat bensat ja Timo päättikin pröystäillä ja ottaa V-poweria. Näine hyvinemme Luulimme kaiken menevän paremmin kuin mainiosti. Tomppa oli kuitenkin päättänyt ohjata meidät (fastest route?) pikkuteitä perille. No ei siinä mitään, kun maalaismaisemat olivat todella upeat. Peltoja, metsikköisiä kukkuloita, lehmiä laiduntamassa ja pieniä somia pikkukyliä identtisesti rakennettuine taloineen ja kukkaistutuksineen.

Tässä vaiheessa matkaa tiet olivat niin pienet, että keskiviivaa ei oltu enää piirretty, matkanopeus oli jotain 60 km/h ja pikkukyliä taajamanopeuksineen oli noin 5 minuutin välein. Heinille alkaa tulla paha olo…Sitten pääsemme risteykseen, jossa nököttää kyltti gesperrt ja alla Umlaitung. Jahhah. Tietöiden takia juuri se meidän pikkutie on suljettu ja meidät ohjataan kiertotielle, joka menee täysin väärään suuntaan. Tomppa alkaa lisäämään matka-aikaa…Sitten Laura herää ja Umlaitung tuo meidät lähes samaan paikkaan mistä lähdimme. What the fcuk? Kaiken kukkuraksi ympäri ajamamme kovan onnen kylän nimi oli Kyrbach! No ihan oikeasti! Kieltämättä kyrpah nostatti hetkeksi tunnelmia, kun hihittelimme sille. Päätimme lähteä kyrbahhista poispäin ja eri suuntaan kuin kiertotie näytti ja kas vaan Tomppakin osasi vihdoin ohjata meidät oikealle reitille. Halleluja!

Laura alkoi kiukustumaan sen verran pahasti, että päätimme pitää yhdistetyn valokuvaus- ja Lauran viihdytys/syöttötauon. Ollaankohan me ikinä perillä? No tämän kylän linna oli varsin kuvauksellinen ja Laurakin pääsi hieman jaloittelemaan tuolista. Tauon jälkeen vedimme loppumatkan pikataipaleella Heinin keksiessä kaikki parhaat leikkiäänet, laulut, ilmeet ja leluviihdytykset.

Vihdoin silmiemme eteen avautui Burg Rheinfels ja aivan mielettömän upea maisema alas Reinille, alla olevaan kylään ja joen toisella puolella oleviin metsäisiin kukkuloihin ja toiseen linnaan. Hotellille päästyämme olimme jo melkein valmiit yöpymään jatkossa aina neljän tähden hotelleissa, niin hieno hotellikompleksi oli ja palvelu sen mukaista. Burg Rheinfelsiin kuuluu siis vanhan linnan lisäksi hotellivieraille ilmainen katettu parkkialue ja Wellness Center, ravintola, matkamuistomyymälöitä, linnapuutarha viiniköynnöksineen ja Villa Burgfels eli erillinen 1800-luvun tyyliin rakennettu kartano. Villa oli yhdistetty Rheinfelsin alueeseen lankuista tehdyllä sillalla, joka ylitti alla olevan tien korkealta. Kaikki tämä oli jo omiaan tekemään meidät tervetulleiksi, mutta huone oli sitten ihan oma lukunsa. Parinkymmenen neliön huone sisälsi ylellisen kylppärin kylpytakkeineen ja kaikkine ilmaissaippuoineen, loistosängyt hienosti pedattuina ja mukavasti tyhjää tilaa, jonne rakensimme Lauralle leikkitilan ja jonne tytsyn matkasänky laitettiin. Parasta huoneessa oli kuitenkin erillinen olohuonetila sohvatuoleineen, josta oli paraatinäkymät edellä mainittuun kylään ja Reinille.

Majoittumisen jälkeen lähdimme talsimaan alas kylää kohti jyrkkää tietä pitkin. Sinne olisi kulkenut myös erillinen naurettava minijuna, mutta päätimme kävellä, koska oli jälleen Lauran uniaika. Lounas kylässä olevan ravintolan aurinkoterassilla oli ihan ok; Timo söi wienerschnitzelin ja Heini tonnikalapitsan. Kierreltyämme hieman kylillä ja Reinin varressa näpsimässä valokuvia alkoi jo olla aika palata hotellille. Ylös linnaan olikin sitten jo rankempaa työntää vaunuja, mutta hyvin se kävi kyllä pyllytreenistä.

Hotellihuoneeseen päästyämme olimme varsin poikki urheilusuorituksesta ja päivän kyrpah-ajeluista. Heini kävi kylpylän puolella kokeilemassa uima-allasta, erilaisia saunoja ja hierovia suihkuja. Se tekikin selkävaivaiselle aika hyvää. Illalliseksi söimme itse tehtyjä tonnikala-tomaattipatonkeja, koska päivän lounas tuli syötyä sen verran myöhään. Päätimme myös tutustua itse linnaan tarkemmin vasta huomenna.

Illan pikku puhde oli sitten taas ensi yön hotellin miettiminen. Jotenkin emme vain saa aikaiseksi varattua niitä ennen kuin on ihan pakko. Huoh. No kello kahdeksalta päätimme tehdä reittimuutoksen ja ditsata Kölnin sekä Hampurin ja suunnata seuraavaksi yöksi Wartburgin linnan tietämille Eisenachin kylään 1800-luvun kartanoon tehtyyn hotelliin nimeltä Thüringer Hof. Heini varasi jälleen hotellin baby Betteineen auf Deutsch. Wunder schön!

Wartburg kuuluu Unescon World Heritage –ohjelmaan ja on Lonely Planetin mukaan kyseisen läänin hienoin. Emme siis ehkä voi mennä ihan pieleen :) Samaisessa linnassa on myös muuan Martti Luther piilotellut ja kirjoittanut Uutta Testamenttia. Wartburg on siis lähellä Weimaria. Tätä seuraavat kaksi yötä on tarkoitus nyt sitten viettää Berliinissä, koska Timo ei ole siellä aiemmin käynyt. Toisen päivän käytämme Potsdamin ihmeyksiin tutustumiseen, mikä on ollut Heinin haave jo vuosia ja toisen päivän itse Berliiniin. Tästä sitten takaisin Rostockiin ja laivalle.

Päivä 22: Shoppailua Luxissa

Heräsimme taas muutaman kerran yöllä Lauran yskiskelyyn ja toisella kerralle selkeään itkuun ”äiitttiiiiiiii!”. Ylös nousimme joskus puoli yhdeksän aikaa joka tuntui yön heräilyjen jälkeen rankalta, mutta oli aamiaista ajatellen juuri sopiva (aamiaisen tarjoilu näet loppuu kello 10).
Aamiainen oli kattava ja raikas. Buffet-pöydästä löytyi fressejä hedelmiä, suklaalla täytettyjä croissantteja, mansikoita ja hyviä mehuja. Mahtuipa sekaan myös muutama leikkele ja perinteiset pekonit ja scrambled eggs Timolle. Kahvi täällä ei edelleenkään yltänyt keskivertoon ja Timolla se jäikin puolikkaaseen kuppiin, kun Heini taas sai tuhottua pari kuppia maidon avustuksella (jee, tällä kertaa maito oli jopa lämmitettyä).

Aamiaisen jälkeen oli aika lähteä tutustumaan Luxembourgin vanhaan keskustaan. Tänään aurinkokin oli uskaltautunut esiin vaikka varsin vinhan tuulen avustuksella, joten pitkähihaiset tuli puettua päälle. Päätimme hakeutua Grundiin eli kaupungin vehreään laaksoon, koska olimme jo eilen nähneet vanhan kaupungin ”pakolliset” kirkot ja aukiot. Reitti Grundiin kulki jyrkkää mukulakivitietä alas jota pitkin taapersimmeLauran vaunut pomppien (taisi tyttö tykätä menosta kun nukkui niin sikeästi) :) Puolessa välissä matkaa ohitimme kaupungin paksut muurit, jotka kiertävät koko vanhan kaupungin kukkulan. Ei kukkulan reunalla kiertävän muurin editse kulkevaa maisemareittiä tosiaan turhaan kutsuta Euroopan kauneimmaksi parvekkeeksi.

Grundissa itsessään ei ollut sen kummempaa nähtävää, mutta sieltä sai upean näkymän kohti Luxembourgin kukkulan jyrkänteen seinämiin kaiverrettuja tunneleita. Laaksossa kiemurteleva pieni joki loi upean edustan räpsiemme kuvia ylhäälle uljaana seisoville kartanoille/linnoille. Päätimme käveleskellä vielä pikkaisen jos vaikka löytyisi joku toinen tie ylös. Laaksokävelyn jälkeen nousimme kätevästi kukkulalle takaisin ilmaisella hissillä, jota itse asiassa jo alas tullessamme etsimme. Ylös päästyämme oli hissin ympäristö rakennustelineiden peitossa, joten ei ollut ihmekään, että tuo oli jäänyt huomaamatta :) Laura alkoikin jo heräilemään, joten otimme suunnan lähimpään Cafe Skylineen hyvin ansaitulle kahvikupposelle.

Kahvin jälkeen päätimme suoda itsellemme luvan shoppailla hieman kaupungin ostoskadulla nimeltä Grand Rue. Timo löysi trendikkäästä myymälästä itselleen parit tennarit, muutaman paidan ja shortsit. Heini shoppaili viereisestä ranskalaisesta lastenvaatekaupasta Lauralle vaatekassin, sievän hamosen ja necessääri-pussukan. Onneksi oli 50 % ale…

Tässä vaiheessa oli aika hengähtää pastalounaalla ja laittaa Laura unille syöttämisen jälkeen. Loppuaika sitten melkeinpä vain window shoppailtiin, kunnes Heini löysi soman mekon Sirun häihin. Tai ainakin yhden hyvän vaihtoehdon…Matkalta hotellille päätimme ostaa vielä pienen vedenkeittimen Lauran vesien lämmittämistä varten. Se helpottaa kummasti tätä hotellissa asumista, kun ei ole mikroa tai muita vehkeitä käytössä. Olemme siis varsin omavaraisia.

Hotellille palailimme puoli kuuden aikaan, jolloin muistimme, että yksi juttu oli täysin unohtunut eli kaupassa käynti. Vedet, Lauran sapuskat ja meidän iltaruoat pitäisi vielä ostaa, koska päätimme viettää loppuillan hotellihuoneessa pakkaillen ja seuraavan yön hotellia metsästäen. Miten tässä nyt näin on päässyt käymään.

Timo kävi toisella puolen Luxia kaupassa, kun taas Heini varasi netin kautta Lauralle päivähoitopaikkaa. Irma-Mummin ryhmiksestä olisi paikka vapautumassa juuri silloin, kun me sitä tarvitsisimme. Pienen käyttäjätunnustaistelun jälkeen päivähoitohakemuksen lähetys jopa onnistui. Laura toisteli taas iloissaan Äitiä ja Isiä vähän väliä. Aika hienoa!!!

Timo toi meille illalliseksi hyvät täytetyt ciabatat, joiden voimin pakkailimme, hoidimme Lauraa ja surffailimme netissä. Emme löytäneet toista yhtä mukavanoloista schloss hotellia kuin Burg Rheinfelsin, joten Heini soitti yhdeksän aikaan hotelliin ja varasi saksaksi huoneen. Kyllä oli tosi helppoa puhua saksaa ranskan mongerruksen jälkeen.

Aika Luxenbourgissa oli ihan jees, mutta Ranskan tunnelmaan se ei yltänyt. Jotenkin tuntui siltä, että kaupunki oli täynnä pelkkiä turisteja ja loppupeleissä sen olisi kiertänyt helposti yhdessä päivässä. Shoppailu ja muutaman päivän hengähdys toki tekivät ihan hyvää ja tästä on hyvä jatkaa matkaa kohti Saksaa kauniisiin Reinin maisemiin! Jawohl Deutchland – hier kommen wir!

Päivä 21: Luxembourg

Eilisillan auringonpaiste oli taas yllättäen vaihtanut tihkusateeksi. No meitä se ei häirinnyt, kun istuisimme pian taas autossa kohti Luxembourgia. Yö meni suhteellisen hyvin, vaikka kuuden jälkeen Laura pitikin puolen tunnin huutokonsertin nukahtaen vasta Heinin vatsan päälle mahalleen Heinin maatessa sängyllä. Siitä sitten kieräytimme väsyneen tytön väliimme uinumaan. Tämän jälkeen nukuimme kaikki autuaasti vielä kolmisen tuntia puoli kymmeneen asti. Ihanaa oli kuitata taas eilisen matkaväsymys ja muutaman rikkonaisen yön univelat. Milloinkohan Lauran yskä ja nuha hellittävät? Tätä on jo kestänyt kaksi viikkoa. Kuinka helppoa matkustaminen ja erityisesti nukkuminen olisikaan ollut täysin terveen lapsen kanssa? No yllättävän helposti se nyt näinkin on mennyt, vaikka välillä on kyllä tullut ikävä isovanhempien ja kummitäti-Tellun auttavia käsiä.

Lapsen kanssa matkustettaessa onkin tullut otettua muutamista hyvistä neuvoista vaarin. Siru-kummitädin neuvot ovat olleet mitä parhaimmat eli 1) pakkaa hoitokassiin päällimmäiseksi asiat, joita tulet ensimmäiseksi tarvitsemaan 2) äläkä mieti sitä kuinka saisit kassiin mahtumaan mahdollisimman paljon tavaraa. Lisänä vielä se, että 3) pakkaa aina tavarat samassa järjestyksessä, joten löydät aina tarvitsemasi nopeasti ajattelematta sen tarkemmin missä mikäkin on. Sirun viihdytysneuvo oli puolestaan se, että 4) ota automatkoja ja lentoa varten mahdollisimman paljon leluja, joita tarjotaan yksi kerrallaan. Viimeisen lelun jälkeen aloitetaan rundi uudelleen ja ah taas on kiinnostavaa uutta nähtävää.

Tellun neuvoista on ehdottomasti paras ollut se, että 5) pidä kaikki ruokailua varten olevat tavarat, kuten lusikka, ruokalappu, nenupaperit ja itse ruoat aina samassa paikassa, jotta niitä ei tarvitse etsiä kun nälkä iskee. Varsinkin matkan päällä tämä on havaittu hyväksi, koska autossa ei voi pyllistellä ja etsiä roippeita mielin määrin –ainakaan kovin turvallisesti.

Hotellin aamiainen oli oikein hyvä patonkeineen, croissantteineen ja kahveineen. Lauran termospullokin saatiin lämmitettyä kätevästi hotellin keittiössä. Yöpymispaikkamme hinta oli aamiaiset mukaan luettuna erittäin bueno eli 68 €/yö.

Tavarat pakkautuivat tällä kertaa aika näpsäkästi autoon ja Lauraa nauratti kovasti hotellin omistajan lepertelyt ja kutittelut. Setä kehui Lauraa kauniiksi, ihanaksi, täydelliseksi, hurmaavaksi jne ja sekös neitiä miellytti. Hän viihtyi sedän sylissä useaan otteeseen.

Lyhyt piipahduksemme Nancyssä osoittautui ystävällisen perhehotellin, antoisan kaupunkikierroksen ja mukavan illallisen sekä viihtyisän ilmapiirin ansiosta oikein miellyttäväksi. Harmittamaan jäi vain Nancyn kuuluisten art nouveau rakennusten ja taulujen väliin jääminen. Toisaalta museoissa ei paljon olisi Lauran kanssa voinut keskittyäkään. Monet taidemuseot kun majailevat 1700-1800 –luvun palatseissa, joita ei todellakaan ole tehty vaunujen kanssa kuljettaviksi lukuisine portaineen. Sitä paitsi Laura on juuri siinä iässä, että vaunuissa ei jaksa viihtyä kovin pitkään, kun pitäisi Itse päästä möngertämään ja kokeilemaan kiipeilytaitoja. Voisi kuvitella, että jo kävelevän lapsen kanssa se olisi helpompaa?

Luxembourgiin oli matkaa vain reilut sata kilometriä, joten ilman jostain onnettomuudesta johtuvaa ruuhkaa sinne olisi ajanut tunnissa. Meille extraa kertyi tällä kertaa onneksi vain parisenkymmentä minuuttia. Laura nukahti jälleen saman tien, kun unimaidot oli kulautettu kurkkuun ja penkkiä hieman keinuteltu. Aivan täydellinen matkavauva konsanaan. Matkalla ihailimme Metzin kaupungin aqveductin oloista upeaa siltaa ja joen toisella puolella siintävää vanhaa kaupunkia. Pienissäkin ranskalaiskaupungeissa riittää paljon erilaista näkemistä.

Luxenbourgissa tulisimme viettämään kaksi päivää, joten varasimme jälleen Juhan meille suositteleman booking.comin kautta hotellin. Systeemi toimi hyvin ja saimme lähes reaaliajassa vahvistuksen ja varausnumerot. Hotel Parc Belle-vue oli aivan vanhan kaupungin läheisyydessä ja sieltä oli hienot näköalat laakson yli kukkulan toiselle puolelle mitä ilmeisimmin rikkaiden asuinalueelle –niin hulppeita vanhat rakennukset olivat. Hintaa hotellille aamiaisineen oli ilmoitettu 70 €/yö. Kyseessä oli joku kesäale, mikä sopi meille kuin nenä päähän.

Hotellihuone ei ollut vielä valmis saapuessamme, joten vaihdettuamme autossa Lauran ydinjätteeseen verrattavissa olevat vaipat (kaikki ikkunat avattiin hapen saamiseksi) siirryimme hotellin ravintolaan kahville ja nauttimaan quiche lorrainet ja croque monsieurit. Kahvi ei tosin ollut mistään kotoisin ja maitokin tarjoiltiin kylmänä. Aijjaijai.

Vaivalla ostetut postikortit saatiin eilen kirjoitettua, mutta unohdimme tietysti laittaa ne Ranskan puolella postiin. Sacre bleu! Täytynee siis ostaa uudet merkit täältä Luxeista ja liimata ranskalaismerkkien viereen. Luulisi menevän perille. Onneksi osa korteista saatiin jopa lähetettyä Ranskasta…

Hotelli oli mukava ja keskitasoinen, aivan kuin mikä tahansa suomalainen bisness-hotelli. Ei siis erikoinen, mutta perusmukavuuksilla. Meitä tietysti ilahdutti parketit ja hyvä lattialeikkitila Lauralle. Lounaan ja ajoreissun, vaikka lyhyehkönkin, jälkeen oli mukava makoilla sängyillä ja hyökätä vuorotellen pelastamaan Lauraa kaatumasta selälleen, kun hän kiipeili tuoleja ja sänkyä pitkin ylös.

Lauran unien jälkeen lähdimme ulos sateelta tuoksuvaan ilmaan. Niin oli synkkää ja viileän oloista, että Lauralle puettiin Mamun ostama muhkea villatakki päälle. Siellä tyttönen sitten katsoa napottai vaatepaljouden keskeltä kuin mikäkin pieni muumio. Päiväunien jälkeinen kiukkukin laantui, kun rattaat lähtivät liikkeelle.

Kävelimme kohti Luxembourgin vanhaa keskustaa ja ihailimme valtavaa, roomalaisen näköistä Pont Adolphe –siltaa. Vastaan tuli eriskummallisesti pukeutuneita keski-ikäisiä ja keskiaikaisia tonttuja, velhoja ja vaikka mitä muita kummajaisia. Taisi olla jotkut roolipelaajien ”kokoontumisajot” jossain lähistöllä. Kaupunki vaikutti hiljaiselta näin sunnuntaina, kun kaupatkin olivat kiinni. Ihmettelimme vaatteiden lisäksi ylikalliita, mutta hienoja ruokailuveitsiä ikkunassa. Vain vaivaiset 638 €. Jäivät ostamatta…

Käveltyämme hiukan alkoi sitten tietysti tihkuttamaan vettä. Etenimme kohti kaunista aukiota, josta kuului soittoa. Joko ne tontut olivat ehtineet tännekin? No ei. Tällä kertaa siellä kuorolauloivat mustiin viittoihin ja solmiokoulupukuun (?) pukeutuneet parikymppiset italialaiset tytöt. Ympärille oli kerääntynyt varmaan kaikki luxembourgilaiset näiltä hiljaisilta kaduilta eli joku 20 henkeä. Pari minuuttia laulun jälkeen lähellä oleva vesiposti/johto pamahti ja sieltä suihkusi kattojen korkeudelle vettä. Kaikki ottivat tästä ihmeydestä kuvia – myös me :)

Tänään kaipasimme jotain ei fancy-pancyä ja päädyimme kiinalaisravintolaan, mikä osoittautui loistovalinnaksi. 20 € menu sisälsi alkukeiton, kevätkääryleet (ranskaksi croquettes, heh), pääruoan (Timolle sizzling boef= härkä ja Heinille vastaava annos poulet’ta = kanaa) ja jälkiruoaksi friteeratut banaanit. Tämän kanssa joimme jälleen täällä niin hyvältä maistuvaa roséeta. Ruoat olivat hyviä ja pidättelimme tosissaan naurua omistajatädin englanti-flaami-ranska-saksa-kiinasekoitukselle. Ehkä ravintolan ulkopuolella oleva kyltti ruoan mukaanottomahdollisuudesta kertoo kaiken: take away are welcome :)

Ruoka oli exelente – eli parempaa tasoa kuin kotikorttelikinkki. Kaiken kruunasi kuitenkin lämmin palvelu. Lauralle tuotiin keksejä, häntä viihdytettiin ja meidän yleisestä hyvinvoinnista pidettiin hyvää huolta. Omistajatäti kävi vielä kättelemässä lähtiessään kotiin meitä aiemmin Mahtoi Laura tehdä hyvän vaikutuksen :) Jätimme ravintolaan tuntuvat tipit kiitokseksi palvelusta ja hyvästä ruoasta. Erityisen hyvältä maistuivat banaanit, jotka sulivat suussa jättämättä koto-Suomen vastaavista ravintoloista tuttua tahmaista tunnetta kitalakeen. Laura jaksoi hienosti parin tunnin ruokailusession syömällä maitoa, puuroa, kiinalaisia naksuja, leikkimällä 15 eri lelulla ja hyppimällä meidän syleissä ja tietysti ottamalla ihasteluja vastaan kanssaruokailijoilta ja tarjoilijoilta. Eipä ainakaan ollut tylsä ilta kenellekään meistä.

Kämpille pääsimme hieman yhdeksän jälkeen ja iltapuuhien jälkeen Pumpukka saatiin unille kymmenen aikaan suht’koht nopsakasti. Saksan hotellin etsiminen saisi jäädä suosiolla huomiselle.

Illallinen kiinalaisessa kruunasi päivän ja massut pullollaan uinahdimme odottaen huomisia Luxin nähtävyyksiä.

Päivä 20: Au revoir Le Meix-Gagnard et salut Nancy

Oli tullut aika jättää haikeat hyvästit loistotalolle. Le Meix-Gagnard oli aivan kuin koti ja siksi siellä oli helppo viettää lapsen kanssa aikaa. Talolla oli mikrot, pesukoneet ja ennen kaikkea hyvä lämmitys/miellyttävä nukkua kuumalla. Kaikki tämä teki oleilustamme helppoa. Mielenkiintoisten päivämatkojen jälkeen oli mukava palata Lauran kannalta tuttuihin rutiineihin ja meidän aikuisten mielestä oli rentouttavaa nauttia kauniista ja rauhallisesta maalaismaisemasta terassilla iltaa istuen.

Yhdentoista jälkeen sanoimme lämpimät heiheit Elisabethille ja Guylle. Lähtiessä huomasimme sitten vielä, että Elisabeth, paikan emäntä, puhuu äidinkielenään sveitsin-saksaa, joten jäähyväiset heitimme siis saksaksi. Toisaalta harmittaa, ettei asia tullut aiemmin selville, koska olisimme muussa tapauksessa varmasti kommunikoineet heidän kanssaan enemmän. Toisaalta ranskan taitoja tuli vetreytettyä ja saimme tervetullutta omaa aikaa ilman sen enempiä small talkeja.

Matka-ajaksi Tomppa ilmoitti 3 h ja kilometrejä ajolle kertyisi 300. Laura nukahti mukavasti ja riemuitsimme jo helposta ajosta tytön nukkuessa siitä leijonanosan. Tunnin jälkeen aloimme harmiksemme bongailemaan yhä enenevässä määrin täyteen lastattuja ranskalaisautoja. Olihan nyt lauantai ja monella fransmannilla kesälomat alkavat tästä viikonlopusta. Eipä aikaakaan, kun liikennetauluissa luki bouchon ja merkki, jossa näkyi ruuhkassa olevia autoja. Pian koko jono seisoi ja me tuijottelimme pitkät tovit edessä olevan auton hattuhyllyllä loikoilevaa kissaa miettien mitenköhän irrallaan olevan mirrin käy äkkijarrutuksessa. Laura alkoi heräilemään pahaenteisesti. Puolen tunnin matelun jälkeen ruuhka hävisi kuin tuhka tuuleen ja polkaisimme reilut 140 lasiin eli lähes rajoitusten mukaan. Emmehän halunneet olla tien tukkeena.

Pian oli aika vaihtaa motaria ja jo pitkältä näimme uuden kyltin kertovan Nancy – bouchon 4 km. Merde! Saman tien jono pysähtyikin kuin seinään. Vartin täydellisen seisoskelun jälkeen ihmisiä alkoi purkautua ulos autoista pällistelemään missä mättää. Motoristit vetivät kätevästi katkoviivaa kaistojen välistä ohi. Siinä sitten vilkuttelimme heille. Laura oli onnessaan päästessään turvaistuimesta pois. Pystyimme lukemaan kauempana olevasta kyltistä: accident 6 km. No sehän selittääkin täydellisen pysähdyksen. Laura nauratti muita ranskalaisia parhaansa mukaan. Etenkin viereisellä kaistalla olevaa rekkakuskia nauratti kovasti. Samaan aikaa Heini hilpaisi vierekkäiselle kukkulalle heinikkopissalle. Vaivalloista etenemistä ylöspäin tuijotti kymmenittäin silmäpareja. Kyykistele siinä sitten rauhassa. Vadelma- ja boisenmarjapensaiden piikkiköynnökset raapivat kintut samalla verille. Olo kuitenkin helpottui ja Heini toivotteli onnea muutamalle muulle samaan suuntaan kiipeävälle tytölle. Tunnin auringonoton ja ynnäilyn jälkeen oli taas mahtavaa päästä tien päälle. Loppumatka meni sitten nopeammin, vaikka kokonaismatka-ajaksi tuli sitten 4,5 h, josta 1,5 h pelkkää ruuhkaa. Meillä oli kuitenkin hyvät fiilikset ja koko seisoskelurupeama lähinnä nauratti jopa itse tilanteessa.

Nancy vaikutti ensi näkemältä oikein mukavalta kaupungilta. Parkkihalli löytyi helposti ja pian olimme lastanneet kevyen (?) hotellivarustuksemme (Lauran laukku, meidän kassi, vaunut, pilttipurkin lämmitin, 1 l termari, Lauran safkat, hoitokassi, eväskassi, Lauran 8 kg:n matkasänky petivaatteineen, tietokonelaukku ja Heinin käsilaukku matkakirjoineen) ja saatoimme lähteä kohti hotellia. Ihmiset nauroivat ja osoittelivat meitä, kun kuljimme tämän tavaramäärän kanssa sateenvarjoja pidellen Laura kantoliinassa Heinin sylissä. Onneksi hotelliin oli vain 200 metriä.

Hotelli Porte d’or (kultaportit) oli varsin pröystäilevä nimi tälle kahden tähden paikalle, mutta ystävällinen täti toivotti meidät lämpimästä tervetulleeksi ja vieläpä englanniksi, josta meille tuli heti hyvin kotoisa olo. Itse hotellihuone oli pieni, kukkalamppuineen ja violetteine tapetteineen hyvin slaavilaishenkinen. Lisäksi huoneessa vaikutti jonkun venäläisnaisen eau de toilette. Onneksi sänky oli mukava, ranskalaisella parvekkeella sai huoneen tuuletettua ja suihkusta tuli lämmintä vettä. Mitä muuta nyt voisi toivoa? (paitsi ilmastointia, minijääkaappia, isompaa huonetta jne…). No joka tapauksessa huone oli toimiva ja passeli näin yhden yön pysähdykselle.

Pikafreesauksen ja Lauran hoidon ja leikittämisen jälkeen lähdimme ”kylille”. Nancyn sydän on Place Stanislas ja käveltyämme 100 metriä eteenpäin hotellilta olimme valtavien kullattujen porttien edessä. No siitähän se hotellin nimi siis. Yöpymispaikan sijainti oli siis mitä parhain. Heini kävi poimimassa turisti officesta kaupungin kartan samalla kun ihmettelimme aukion pröystäileviä kultauksia, patsaita, suihkulähteitä ja 1700-luvun vanhoja rakennuksia, joista keskeisin hôtel de ville eli kaupungintalo. Keskellä aukiota mollotti itse Le Ducin eli Stanislasin näköispatsas. Herra oli siis puolalainen maanpaossa oleva kuninkaallinen, josta sittemmin tuli Lorrainen läänin herttua ja luonnollisesti äijä pisti alueen pääkaupungin eli Nancyn uuteen uskoon. Kävelimme kauniita katuja kohti herttuoiden palatsia ja keskiaikaista korttelia. Matkalta Heini poimi lisää postimerkkejä ja –kortteja keskustelun käydessä jotakuinkin seuraavasti: Heini: ”je voudrais les cartes et 5 timbres à Finlande svp.” Kioskin täti: ”Ah, oui madame, à Finlande”…rapistelua…ah bon…rapistelua…Eh mmm, Finlande, c’est en Europe?”.

Samalla tsekkasimme riemukaaren, turmiokirkon ja pikku puistikon. Kaupunkikierros jäi hieman lyhyeksi, koska näin puoli seitsemän aikaan illalla meillä oli aivan tajuton nälkä. Edellisestä ruokailusta eli aamiaisesta oli jo vierähtänyt pitkä tovi. Laura nukkui rauhallisesti vielä iltapäikkäreitä, kun huomasimme kaupungin heräävän iltaa kohden eloon. Stanislasin aukiolta lähtevät kujat ravintolaterasseineen ja hymyilevät ihmiset loivat viihtyisän tunnelman. Me päädyimme kuitenkin valitsemaan parvekkeeltamme aiemmin himoitsemamme pitserian. Iso, juustopitoinen pitsa ja lasi rosé-viiniä tekivät juuri niin hyvää kuin toivoimme. Laura keimaili vieressä istuvan pariskunnan miespuoliselle ruokailijalle. Heidän romanttinen illallinen taisi mennä siihen, että saman tien kun herra lopetti Lauralle lepertelyn, tyttö inahti vaativasti ja heilautti kättään niin kauan, kunnes huomio oli jälleen taattu. Todella lapsirakkaita nämä paikalliset kyllä ovat. Lopuksi Laura olisi halunnut sedän syliin, mutta päätimme ottaa lapsen kuitenkin meidän mukaamme.

Loppuilta meni sitten taas Lauran kanssa temmeltäessä, suihkuttelussa ja iltapuuroilussa. Tytön nukahdettua varasimme Luxemburgin hotellin ja söimme mac lightin valossa vadelmia ja Fantaa. Hysss –ei saa nauraa, ettei Laura herää.

Päivä 18: Päiväni ranskalaisena golfarina

Varoitus: seuraava osio sisältää golf-tekstiä

Tänään on siis se suuri päivä, jolloin uskaltaudun golffaamaan. Kielimuuri ja golf-kenttien ym. asioiden selvittämättä jättäminen pidättelivät minua. Onneksi Heini potki ahkerasti minua liikkeelle.

Aamiaisen jälkeen hyppäsin autoon ja suuntasin nokan valitsemaani kenttää kohden.
Kohteeksi oli joutunut pieni Chalon-Sur-Saônen kaupungin kenttä, La Roseraie. Matka sujui varsin mukavasti siihen asti kunnes pääsin kaupunkiin, jossa kentän piti olla. Paikalta ei löytynyt minkäänlaisia opasteita, joissa mainittaisiin sana Golf. Edes ’Tompan’ POI (Points Of Interest) tiedot eivät tarjonneet apuja vaan se yritti viedä minua ravintolaan nimeltä ’Le Golfe’. Ei muuta kuin Heinille tekstiviesti ”sattuisiko niissä pahveissa olemaan tarkempaa osoitetta Golf kentälle?”. Vartin odottelun jälkeen sainkin tarkempia koordinaatteja ja ilokseni sain huomata olevani vain 10 minuutin matkan päässä. Matka kentälle jatkui epäuskon vallassa, koska ensimmäiset kyltit ohjasivat minua kentän nimisen puiston Camping alueelle (argh). Rohkeasti jatkoin eteenpäin yhä pienenevää tietä toivoen, että tien päässä minut palkittaisiin.

Saavuttuani kentälle tulin siihen tulokseen, että kenttä taisi olla tosiaan kaupungin tai kunnan kenttä koska hulppean klubitalon korvasi pienessä parakin näköisessä rakennuksessa oleva toimisto, pro shop ja ravintola. No ei muuta kuin rohkeana tiskille ja tokaisin pitkään päässä hoetut ”parlez vous anglais?” ja soma hymy päälle. Tiskin toisella puolella oleva vanhempi nainen vastasi hymyyni ja totesi kohteliaasti ”un petit”. Iso pala vierähti sydämeltäni ja laskin kokonaisen litanian englanniksi sisältäen: tahtoisin pelaamaan ja vuokrata välineet sekä ostaa palloja. Nainen katsoi minua epätoivon vallassa ja tajusin innostuneena ladanneeni aivan liikaa englanninkielisiä sanoja tädin eteen. Ei muuta kuin sama uudestaan ja viittomalla.

Timo: ”I would like to play” (Samalla swingiä imitoiden)
Täti: ”Oui”
Timo: ”Can I rent equipment…. clubs…?” (nurkassa seisovia mailoja osoittaen)
Täti: ”Oui”
Täti hyörii ympäriinsä ja kerää minulle setin (I4-PW+W5 ja W1). Jesh homma etenee
Täti: ”Greenfee here, clubs there” (osoitti samalla kahta eri kassakonetta)
Lopuksi selvisi että tädin ”un petit” englannin osalta oli vain nuo muutama golf-aiheinen sana. Vielä viimeisenä kysyin tädiltä, että miten löytäisin ykkösteeboxin eli paikan, mistä väylä avataan. Parkkiksen ympärillä, kun ei näkynyt kuin jalkapallo- ja tenniskenttiä sekä aika laajat golf-harjoitusalueet. Autolla vaihdoin kengät ja rupesin pakkaamaan tavaroita lainabägiin vain tajutakseni, että minulta puuttui kokonaan tee-tikut, joten ei muuta kuin kevyttä hölkkää takaisin ”club houselle” ja pussi teetä mukaan. Autolta tie ykkösteeboksiin löytyi ystävällisten kanssa-golffareiden opastuksella, koska tätin neuvoma ”end parking et left” ei oikein toiminut vaan käveltävää oli vielä n. 150 metriä. Ykkösväylän teeboksissa rupesin tutkimaan minkälaista välinettä minulle oli pakattu:

Bägistä löytyi:
Taylormade R7 425 10.5 loftilla
Cobran MSpeed 5 Hypersteel (oliskohan kyseessä hybridi)
Cobran raudat 4-P (jotka olivat tosin pettymyksekseni grafiittivarsilla)

Näillä sitten mennään. Ei muuta kuin palloa teelle ja R7 testiin. Jätetään tuo kentällä yksinkäyskentely osuus nyt kertomatta. Täytyy myöntää, että kaikenlaista sitä mieleen putkahtaakin kun ajatukset saavat vallan. Osustuksestani mainittakoon sen verran, että Suomen kesässä niin mukavat vaatteet osoittautuivat liian paksuiksi paahtavassa auringossa. Myös keinonahkatuotteet varsinkin hanskani rupesi ahdistamaan jo ennen kierroksen puoliväliä ja joutui jäähylle. Mielenkiintoisimmat kohdat olivat väylät 13 ja 14 jonka vieressä kohosi varsin synkän oloinen maissipelto (missäs ne maissilapset lymyili) ja kolme viimeistä väylää, kun kenttämestari päätti iskeä sadettajat päällä, virkistys kyllä tuli tarpeeseen J.

Tuloksellisesti kierrosta voisi kuvata samalla lailla kuin itse kenttää, tasapaksua. Lopputulema kuitenkin oli minulle elämäni kierros. Alitin ensimmäistä kertaa 100 lyöntiä tuloksella 96 ja tämä kaikki vielä vuokravälineillä J. Harkitsin kyllä pitkään draiverin ja hybridin ostamista, sen verran mukavilta ne tuntuivat, mutta autoon ei kuitenkaan olisi mahtunut tai sitten ne olisivat kotiin päästyä täynnä Lauran hampaanjälkiä.

Kenttä (par71) oli rakennettu nätille puistoalueelle ja pelaamistani kentistä se muistutti eniten Vihtiä, niin ulkoasultaan kuin vaikeusasteeltaan. Mitättömiä korkeuseroja, ei vettä ja selkeitä väyliä, siis aivan loistava minulle näin pienen tauon jälkeen. Kerrottakoon vielä, että raffin korvasi upea kukkaniitty. Ohessa muutama kuva kentästä ja itse väsyneestä hutkijasta.

Minun poissaollessa Heini ja Laura leikkivät talolla kauniissa auringonpaisteessa, pesivät pyykkiä ja pakkailivat verkkaiseen tahtiin. Ilta kului matkareitin suunnittelussa ja hotellien varaamisessa. Laura sanoi sekä aamulla että illalla monta kertaa äiti, tosin tänään hän oli itse kehitellyt äänenpainoa t-kirjaimelle: äittti. Myös Finskin pehmokirjan lammasta näytettäessä, hän osaa jo sanoa mää mää. Varsin älykäs lapsi meillä!

Päivä 17: Beaunen viinit ja Hôtel Dieu

Aurinkoinen aamu tervehti jälleen makuuhuoneen kattoikkunoita availlessa. Timo nukkui lievää päänsärkyä pois Heinin ja Lauran hipsiessä alakertaan aamutoimiin. Tilan isäntä huikkasi bonjourit avatessamme sekä aamu- että iltaterassin pariovet. Tilan emäntä puolestaan toi viereisen maatalon tuoreita munia ja kutsui meitä salaattilounaalle kanssaan (tai niin ainakin Heini ymmärsi…). Olimme kuitenkin lähdössä pian päiväretkelle Burgundin kuuluisampaan viinikaupunkiin Beauneen, joten salaatit jäivät tällä kertaa väliin.

Lauran aamu-unien jälkeen lastasimme taas vaunut, hoitokassit, kameran, Lauran sapuskat, lelut, sateenvarjot, pitkähihaiset, vesipullot ja vaikka kuinka paljon muuta tavaraa autoon. Tuli taas todellinen mustalaisvankkuriolo jo pelkälle päivämatkallekin lähtemisestä. Matka oli jälleen sopiva eli noin 50 minuuttia.

Beauneen päästyämme oli jo varsin kuuma, joten ensi töiksemme etsimme mukavan ja ennen kaikkea varjoisan terassiravintolan. Timo valitsi makoisan croque monsieurin eli paistetun kinkku-juustoleivän friteillä ja Heini lohisalaatin. Tällä kertaa ranskaksi tilaus meni täysin nappiin. Tässähän ollaan jo varsin loistavia ranskankielentaitajia…Laura huvitutti kanssaruokailijoita pyllistyksillä, ääntälyillä ja nenän rypistyksillä.

Lounaan jälkeen oli energiaa lähteä tutustumaan kaupunkiin. Beaune on keskellä Burgundin kuuluisimpia viinialueita (mm. Nuit-St-Georges, Pommard, Vosne-Romanée, Vougeot, Montrachet…), joten kaupungin pikkukujat olivat täynnä viiniaiheisia kauppoja ja viinimyymälöitä.

Beaunen kuuluisin nähtävyys on kuitenkin Hôtel Dieu eli charity hospital, jonka mekin löysimme vihdoin kierrettyämme varmaan kilometrin koko talokompleksin ympäri päätyen täsmälleen samaan paikkaan josta lähdimme. L’entrée oli vain piiloutunut kätevästi rakennustelineiden alle.

Hôtel Dieu näyttää ulospäin ennemminkin palatsilta kuin köyhien sairaalalta. Talo on säilynyt erinomaisesti keskiajalta lähtien (1443) ja jälleen värikkäät kattotiilet olivat häikäisevän upeat. Tämä värikäs kattotiiliarkkitehtuuri on lähtöisin juuri tästä paikasta, josta se sitten levisi koko Burgundiin. Sairaalan perustaja oli Nicolas Rolin, joka toimi erään Burgundin herttuan neuvonantaja. Hän huomasi köyhien hädän satavuotisen sodan jälkimainingeissa. Sairaalasta tuli erittäin kuuluisa, jonne lahjoitettiin paljon arvokasta taidetta ja sairaalan toimintaa tuettiin eri lahjoituksin. Tätä kautta siitä tuli todellinen ”Palace of the poor” arkkitehtuurin lisäksi myös sisäpuolelta.

Hôtel Dieu oli todella mielenkiintoinen nähtävyys. Palatsin eri osat käsittivät mm. keittiön, sairaalan oman apteekin, taulukokoelman, kappelin ja ennen kaikkea itse sairaalaosaston, joka oli yhtenäistä tilaa kappelin kanssa. Sairasvuodeosasto oli sitten jotain mitä emme olisi koskaan voineet odottaa.

Tämä Grande Hall ”Pôvres” nimisen tilan katto ja seinät olivat täynnä siihen maalattuja taideteoksia Pietarin Sikstuksen kappelin tavoin. Itse halli oli yhtä järkyttävän suurta tilaa aivan kuin roomalaiskatolisen kirkon keskilaiva päätyen kappeliosaan, joka puolestaan oli kuin kirkon alttariosio lasimaalauksineen, urkuineen, kuoropenkkeineen ja Kristus-patsaineen. Kappeli oli erotettu vuodeosastosta puisella kaariportilla, mutta yläosa oli hallin kanssa yhtenäistä tilaa.

Itse vuoteet olivatkin sitten toinen ihmetyksen aihe. Pitkän hallin molemmin puolin oli kymmeniä peräkkäin olevia ja toisiinsa kiinnitettyjä luksuskatosvuoteita. Vuoteiden peitot ja katokset esiripun oloisine suojaverhoineen olivat tummanpunaista brokadia ja lakanat alla hohtavan valkoisia. Katokset oli veistetty jalopuusta ja jokaisen eteen oli liitetty siihen yhteneväinen pieni yöpöytä ja jakkara. Katosrivistön takana oli puolestaan kirjaillut puuarkut, nekin toisissaan kiinni, jonne potilaat pystyivät tallettamaan omat vaatteensa ja muut tavaransa. Ruokailun ajaksi potilaan siirsivät pöydät ja tuolit hallin keskiosaan molemmilta puolin, jolloin hallista muodostui yksi pitkä ruokapöytä. Kaikki tämä oli jotain aivan käsittämätöntä.

Hôtel Dieun kolmas erikoisuus oli Roger Van der Weydenin sairaalalle (1400) varta vasten maalaama 9-osainen alttaritaulu, joka kuvaa Raamatusta tuttua viimeistä tuomiota. Teos oli pelottavan vaikuttava. Keskellä taulua seisoo Kristus tummanpunaisessa vaatteessa oikeassa kädessään fleur-de-lys ohjaamassa kohti taivasta ja vasen käsi alaspäin tuomitsemassa ikuiseen kadotukseen. Kristuksen edessä oli arkkienkeli Mikael herättämässä ihmisiä kuolleita, jotka murtautuivat alastomina maan sisältä. Kristuksen molemmin puolin oli 6 apostolia sekä pyhimyksiä katselemassa tuomitsemista. Hätkähdyttävin osa teosta oli kuitenkin ihmiset, jotka vasemmalla puolella vääntelehtivät muodottomissa asennoissa alastomina tippuen alas liekkeihin. Oikealla puolella puolestaan onnekkaat riemuitsivat astellessaan kohti taivaan portteja ja paratiisia. Maalausta voisi kuvata sanalla julma. Sekä aihe että niissä kuvatut ihmiset olivat melkein rumia julmuudessaan, mutta Jumalan pelko taisi olla taulun sanoma sairaalassa oleville. Taulun ihmettelyä häiritsi vain Madame de pipiin työkaveri Mademe de hyshys, jonka tarkoitus oli tukkia kaikkien tauluhuoneessa olijoiden suut. Todella raivostuttava hahmo. Laura luonnollisestikaan ei totellut hänen hyssyttelyitään vaan kiljahteli Madamen tuijotellessa meitä paheksuvasti ja luritellessa ranskankielisiä käskyjä meidän suuntaan.

Lounaassa ja Hôtel Dieu:ta ihastellessa menikin niin paljon aikaa, joten päätimme ditsata muut nähtävyydet ja lähteä kävelemään yhden viinikaupan kautta auton suuntaan. Kaupan ystävällinen monsieur opasti meitä englanniksi Burgundin viinin saloihin. Saimme kuulla, että punaviinit tehdään pinot noir –rypäleestä ja valkoviinit chardonnaystä. Oppitunnin ja maistelun jälkeen ostimme häneltä kolme pulloa alueen erikoisuuksia, kaikki siis punaviinejä. Chambertin Clos de Beze Grand Cru vuodelta 2004 oli kallein ostos ja se on tarkoitettu säilytyttäväksi n. 10 – 15 vuotta. Corton Grand Cru vuodelta 1996 on valmis nautittavaksi jo nyt, mutta on hyvää vielä seuraavat 5 vuotta. Lopuksi vielä Chopin & Filsin Les Bas de Combe, 2005 Nuit-St-Georges –alueelta on valmis juotavaksi jo nyt. Parin kympin hinnalla sen voi jopa juoda kotona. Muut viinit jäävät odottamaan tulevaa viinikellaria ja juhlatilaisuuksia, joissa ne voi juoda yhdessä meille tärkeiden ihmisten kanssa. Ostoksiin tyytyväisinä lähdimme viiden aikoihin kohti taloa. ”Kotimatka” tuntui jälleen nopeammalta kuin meno.

Talolla Heini vielä jutteli ranskaksi tilan isännän kanssa. Keskustelu meni jotenkin seuraavasti: Heini: "ah, la piscine - beaucoup de travaille" ja osoittaa uima-allasta ja siellä auringonpaahteessa raatavia työmiehiä tarkoittaen, että uima-altaan teossa on paljon hommaa. Monsieur: "oui...blaablaablaablaablaablaa…c’est un mois retard". Heini nauraa kevyesti ymmärtäen, että Monsieur on eläkkeellä, retardé ja onneksi työmiehet tekee työn hänen puolestaan. Monsieur katsoo hieman ihmeissään ja häipyy vähin äänin uima-altaan suuntaan. Heini tajuaa samassa, että Monsieur tarkoitti, allas on kuukauden aikataulustaan myöhässä. Eiiiih…noloa.

Tapahtuu vähän myöhemmin illalla: Monsieur kysyy oliko mukava päivä. Heini vastaa, että kyllä oli ja Beaune oli une ville trés jolie. Sitten Monsieur kysyy mitä muuta olemme nähneet täällä olomme aikana. Heini yrittää selostaa, että eilen kävimme Dijonissa, mutta käyttikin espanjankielistä ayer-sanaa eiliselle, jota herra ei puolestaan ymmärtänyt. Monsieur jatkaa sitten vous connaissez? Eli tunnemmeko Dijonista tuttavia, johon Heini vastaa oui oui luullen, että puhutaan Dijonissa visiteerauksesta edelleen. Eiiiiih – taas pieleen. Olisikohan pitänyt kerrata sitä ranskaa vähän etukäteen...

Illalla saimme aamun luomumunista ja emännän tuomasta tilan omasta salaatista makoisat raaka-aineet illallissalaattimme. Samalla selvisi myös se, että emäntä ei aamulla kutsunutkaan meitä salaatille heille vaan halusi tarjota meille omaa salaattiaan ruokatarpeiksi. Jopa oli taas ymmärretty. No olimmekin niin väsyneitä, että tekosyyksi kieltäytyä harjoiteltu: votre bébé est trés fatiguée –sai jäädä toiseen tilanteeseen.

Upea auringon lasku muuttui nopeasti säkkipimeäksi terassipatjoilla blogia kirjoittaen makoisa burgundilaispunaviini ja U2:n loistava musiikki seuranamme.

Päivä 16: Château d’Arlay

Lauraa yskitti yöllä kovasti, joten olimme koko perheen voimin hereillä neljästä kuuteen. Oli epätoivoista huomata aamun koittavan, kun pilkkopimeä vaihtui asteittain hämäräksi ja kohta pian lähes auringonpaisteeksi. Uni saapui vihdoin monen hyssyttelyn, tuutulaulun ja maitomukillisen jälkeen ja nukuimme kaikki sitten harvinaisesti yli yhdeksään asti. Herätessämme aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, mikä nostatti mielialaa useamman puolisadepäivän jälkeen.

Laura sanoi aamulla sängyssä ensimmäistä kertaa (Oikeasti) ja selvästi Äiti kaksi kertaa peräkkäin ja konttaili Heiniä kohti. Tätä on odotettu niin kauan ja nyt kun se tapahtui niin kyllä se tuntui aivan uskomattomalta ja ainutkertaiselta.

Aamiaiseksi nautimme maalaisleipää ja tuoretta mansikka-melooni-banaanihedelmäsalaattia appelsiinimehun ja café au lain kera. Pienenä tietoiskuna ranskalaisesta kahvikulttuurista voisi tähän väliin mainita sen, että edellistä juodaan vain aamuisin ja iltapäivästä tilataan maitokahvia haikaillessa café crème, jolloin kahvi tuodaan mustana ja kuumennettu maito erikseen kermanekan oloisesta kannusta. Se on kätevää, koska silloin voi itse määritellä maitokahvin tason. Musta kahvi on nimeltään café tai café normal. Tällöin kahvi tulee useimmiten suomalaisen kokoisesta kahvikupista ja vastaa Italian café americanoa eli espressokahvia, johon on lisätty kuumaa vettä. Paikasta riippuen saattaa tulla myös pelkkä espressokahvi.

Timo mietti jo hetken, josko tänään olisi golf-päivä, mutta auringon helottaessa jo aamukymmeneltä lähes 30 asteen voimalla, päädyimme siihen, että se oli suoranainen harakiri.

Laurakin kaipasi eilisen kaupunkipäivän ja yön yskäkohtauksen jälkeen rutiinia ja hyviä päiväunia, joten päätimme ottaa rennosti ja lähteä vasta iltapäivästä läheiseen Arlayn kylään visiitille. Päivä sujui rennosti Timon pelaillessa koneella ja Heinin ottaessa aurinkoa postikortteja kirjoitellen takapihan nurmikolla. Laura veti puolestaan yli kahden tunnin päiväunet. Välillä pestiin pyykkiä ja siivoiltiin kämppää. Lounaaksi teimme varsin makoisaa lohipaellaa. Ihmettelyä herätti vain ranskalaisten suuri intohimo pussittaa aivan kaikki. Riisit ovat siis omissa annospusseissaan, espressokahvit kertapusseina teepussien tyyliin ja nyt vielä pakastelohipakkausta avatessamme oli 400 gramman lohet puristettu neljään omaan muovikelmuun. Muoviteollisuudella menee täällä varmasti aika muhevasti!

Neljän aikoihin lähdimme kohti Arlayn kylää, joka oli noin 25 minuutin ajon päässä. Ranskalaisen vauhdikkaaseen ajokulttuuriin kuuluu se, että mutkikkailla pikku maanteillä virallinen nopeus on 90 km/h (paikalliset 110 km/h) ja taajamissa kylien läpi ajettaessa 70 km/h (paikalliset eivät hiljennä). Me ajelimme nopeusrajoitusten mukaan, mikä luonnollisesti aiheutti paikallisissa aivan äärettömän tarpeen ohitella. Tämä tapahtui niin, että pakettiauto roikkuu ensin pitkän aikaa metrin päässä meidän takapuskurissa, sitten lievä kiihdytys, minkä jälkeen auto häviää tuhannen sadasosasekunnissa horisonttiin.

Arlayn keskiaikainen kylä oli soma, mutta varsin minikokoinen. Kylän halkoi yksi tie, jonka varrelta bongasimme ainoastaan le marie eli kaupungintalon. Talot oli juuri niin keskiaikaisia kuin kuvitella saattaa; tummahkoa tiiltä ja katot kartionmuotoisia pienine torneineen. Osassa liehui jopa pienet taotut viirit. Jylhää rakennustyyliä pehmensi taas seiniä pitkin kiertävät muratit ja ruusut sekä monet kukkaistutukset, jotka taitavat olla näiden pikku kylien mummojen suuri intohimo. Välillä tuntuu kyllä siltä, että mopo on lähtenyt aivan täysin käsistä, kun kukkia on niin paljon, että hyvä kun taloa, pihaa tai ikkunaa näkee kaiken paljouden keskeltä. Kylä oli nähty viidessä minuutissa sen läpi viilettäessämme, joten päädyimme jälleen ihastelemaan linnaa eli upeaa Le Château d’Arlay:ta.

Tällä kertaa linnaan käveltiin ylöspäin hiekkatietä, jota reunusti satoja vuosia vanhat lehtipuut. Château oli enemmänkin kartanonomainen, joka johtui siitä, että vanhan linnan rauniot olivat kukkulan huipulla ja keskivaiheessa oleva linna olikin entinen luostari, joka oli sittemmin 1700-luvun loppupuolella kunnostettu paikallisen ranskalais-germaaniprinssin kartanoksi. Käyskentelimme ensin linnan pikku puutarhassa, joka oli täynnä ruusupensaita ja –puita. Linnaan saimme tällä kertaa oppaan, joka selosti asiat ensin ranskaksi ja sitten meille englanniksi. Kieltämättä kiertelystä sai oppaan johdolla paljon enemmän irti. Linna on kuulemma edelleen samaisen suvun omistuksessa ja länsisiipi toimii heidän kotinaan. Ei olisi hullumpaa sanoa asuvansa linnassa.

Tämän linnan erikoisuuksia oli Ranskan ensimmäiset aidot valokuvat vuodelta 1865, jotka oli ripustettu kunniapaikalle ja kuvasivat luonnollisesti Château d’Arsayn maisemaa. Saimme myös kuulla, että linnan prinsessan wc oli ensimmäinen nykyvessan muotoinen laatuaan ja näytti aika samalta kuin Mikkelin mökin puuvessa. Lähes kaikki linnan sisustus oli aitoa. Toisaalta linna oli suhteellisen tuore verrattuna keskiaikaisiin kolleegoihinsa nähden.

Joku omistajaprinsseistä, oliko sitten tämä saksalais-ranskalainen vai kuka lie, oli sittemmin livahtanut rakastattarensa kanssa Englantiin, kun avioerot eivät noina päivinä käyneet laatuun. Opas kohotti kulmiaan huvittavan halveksuvasti mainitessaan Englannin. Tuli mieleen, että hänen mielestään varmaan kukaan täysjärkinen ei sinne muuttaisi…

1800-luvun lopulla kaikki girafe eli kirahvikuosinen tavara oli kuulemma kovaa huutoa ja linnasta löytyi tällä teemalla mm. kirjailtuja seinävaatteita, posliineja, kylpytakki, kirahvisänky, takan suojapellit, lasten leluja ja jopa yhden rinsessan kampaus oli kirahvityylinen. Mein Gott! Tämä kaikki johtui siitä, että Ranska halusi parantaa suhteitaan johonkin alusmaahansa (maa meni ohi), josta lahjoitettiin hyvän tahdon eleenä yksi kirahvi Pariisiin. Eläintä käytiin ihmettelemässä sitten pikku kyliä myöden. Äveriäänä linnanherrana myös Château d’Arsayn monsieur kävi otattamassa valokuvan itsestään pitkäkaulan vieressä.

Keittiö oli erillisessä rakennuksessa, koska linnan emäntä ei halunnut ruoan hajuja taloonsa. Keittiö ja päälinna oli kuitenkin yhdistetty maanalaisella käytävällä, jotta ruoat saatiin talvella lämpimänä sisälle ylhäisille ruokailijoille. Ihan älykkäästi keksitty. Keittiössä oli myös Ranskan ensimmäinen kammella toimiva lave-vasseille eli pyykinpesukone ja laite, jolla avotulen päällä roikkuva porsas tai muu viande saatiin kammettua sivuun, mikäli kokille tuli muuta hommaa. Tällöin sapuskat eivät kärventyneet ja chef sai tehtyä muutakin kuin vahdittua lihankänttyä. Heini ymmärsi ranskankielisestä selostuksesta neljäsosan, joten oli varsin ilahduttavaa kuunnella välillä englanninkielistä opastusta.

Linnakierroksen jälkeen saimme maistella paikallisia Jura-viinejä, mutta muutaman siemaisun jälkeen kiitimme viinimestaria kauniisti ja poistuimme vähin äänin takavasemmalle. Noin kalkkiperäiset ja mineraaliset viinit maistuivat meidän suussamme lähinnä tunkkaiselle ja karvaalle.

Talolla raahasimme kaikki ulkopehmusteet lattialle pyyhkeiden alle ja avasimme terassin ovet ilta-auringon suuntaan. Näin saimme pehmoisen leikkipaikan ja makoilualustan koko perheelle nauttien samalla auringosta niin, että Laura oli varjossa ja me auringossa. Tässä ihmettelimme Lauran ilmeitä hänen syödessä ensi kertaa leipää ja kiipeillessä kaikkea vasten ylös, missä oli vähänkin tarttumapintaa. Lauran käydessä nukkumaan, me istuimme vielä terassipatjasysteemillä ja ihailimme oranssi-vaaleanpunaista auringolaskua Château de Maunyn Cabernet d’Anjou rosé viiniä nauttien. Paikalliset sammakot kurnuttivat kilpaa heinäsirkkojen sirityksen tahtiin.

Päivä 15: Dijonin ankat

Aamu alkoi tavanomaisesti Lauran-vekkarin soidessa :) Saimme hoidettua itsemme suhteellisen nopeasti autoon ja päiväretki kohti Dijonin kaupunkia saattoi alkaa. Matkaa oli vajaa 100 km ja se taittua reilussa tunnissa läpi pienten kylien, peltojen ja metsiköiden. Ajon aikana Heini kertoi turistioppaan tavoin kaupungin nähtävyyksistä ja historiasta. Dijon on kuuluisa ruokapuolella Dijon-sinapista ja pan d’epice:stä (Timo haluaa huomauttaa lausumisesta: pään de pis…) eli gingerbreadistä, joka on peruja ajalta, jolloin Dijon oli osa maustereittiä. Historiallisesti huomattavaa on upea 1600 – 1700-luvun arkkitehtuuri, josta on kiittäminen ’Les Ducs de Bourgogne’ eli Timon mukaan Burgundin ankkoja :)

Dijonin historiallisen vanhan kaupungin nähtävyyksineen kiertää ulkoapäin muutamassa tunnissa ja arkkitehtuuri on tosiaan silmiä hivelevää. Kattotiilet ovat kelta-puna-vihreitä ja kuvioitu eri tavoin –tämäkin kaupungin oma erikoisuus. Erityisesti Hôtel de Vogüe, 1600-luvun kartano oli tästä hyvä esimerkki.

Osa Dijonin taloista on keskiaikaisia ja osa renessanssin ajoilta, jolloin patsaissa ja koristeluissa ei kitsasteltu. Dijonin sydän on Palais des Ducs eli herttuoiden palatsi ja sen edessä oleva suuri samojen äijien mukaan nimetty aukio, joka on täynnä toinen toistaan kalliimpia turistiravintoloita. Emme missään nimessä eksyneet niistä yhteenkään. Palatsi toimii nykyään taidemuseona, Músee des Beaux Arts.

1200-luvun goottikirkko Notre Dame nousi jylhänä gargoyleineen. Kirkon erikoisuus oli toisella seinustalla kellottava chouette eli pieni pöllöpatsas, jota hipelöimällä saa tuntuvasti lisää onnea. Emme tietenkään voineet ohittaa sitä ilman muutamaan tomeraa hipaisua. Pöllö oli hioutunut sileäksi monista kosketuksista. Kirkon sisäosa oli peruskauraa ruusuikkunoineen, holvikaarineen ja madonnapatsaineen.

Toinen kaunis kirkko, St Michel oli puolestaan rakennettu 1400-1600-luvuilla ja kahden tornin muodostama fasadi oli kirjailtu täyteen enkelireliefejä ja patsaita Raamatun eri kertomuksista. Ei ihme, että rakentamiseen meni se 200 vuotta.

Oli vaihteeksi mukava katsoa ihmisvilinää, kun viime ajat olemme pyörineet enimmäkseen pikku kylissä. Kauppahallien ympäristöön oli pesiytynyt useita kymmeniä pieniä markkinakojuja, joista myytiin ruokaa, koruja, vaatteita ja käsitöitä. Tällä kertaa emme ostaneet mitään. Laura nukahti kärryjen roilotukseen mukulakivillä ja me päätimme istahtaa pienen kävelyn paella-lounaalle pieneen ravintolaan. Luonnollisesti tyttö heräsi saatuamme annokset eteen, mikä ei sinällään menoa haitannut. Pyysimme tarjoilijaa lämmittämään, chauffer, samalla Lauran pilttipurkin, joka tuli sitten takaisin hienosti omalla lautasellaan servietin ja aluslautasen kera. Liekö hyvä esillepano vaikuttanut asiaan, mutta sapuskat maittoivat ilman suurempia ponnisteluita.

Tässä vaiheessa alkoikin sitten jälleen satamaan, joten päädyimme pitelemään sadetta ostoskadun kauppoihin, joista löysimme Lauralle kauniita vaatteita ja Heinille alusvaatteita yli 50% alennuksella. Tässähän melkein jo säästi…Edellä mainittujen kirkkojen, palatsien ja aukioiden ihmettelyn jälkeen palasimme autolla pieniä, keskiaikaisia kujia pitkin.

Talolla olimme takaisin puoli kuuden maissa ja ilta kului tuttuun tapaan Lauran kanssa telmiessä ja ruokaa laittaen. Oman säväyksen toi vielä astianpesukoneen käynnistäminen –ranskalaisia ohjeita kun piti hetki tavata. Illalla aurinkokin pilkisti hetkeksi.

Päivä 14: Château de Pierre de Bresse

Niin ne suunnitelmat muuttuvat. Meitä nukutti kovasti, joten Louhansin aamumarkkinat saivat jäädä väliin tällä kertaa. Otimme ihan rennosti Lauraa vuorotellen hoitaen ja samalla aamutoimia tehden. Aamiaista nautimme puoliksi terassilla ja puoliksi Lauran piknik-peitolla taiteillen. Laura on nimittäin ymmärtänyt hyvin selvästi, että neljällä raajalla pääsee nopeasti paikasta toiseen ja olohuoneen pöytää vasten on kätevä kiivetä ylöspäin. Aamun auringonpaiste haihtui paksun pilviverhon taakse, kun hyppäsimme autoon ja kohti läheisen Mervansin tuppukylän lääkärin vastaanottoa.

Ajeltuamme kylän kahta tietä edes takaisin löysimme vihdoin apteekin, jonka läheisyydessä Le Docteurin vastaanoton piti olla. Heini kävi tiedustelemassa suuntimia paikalliselta mummolaumalta ja kohteliain sanakääntein he opastivat meidän 20 metrin päähän. Ovessa luki lääkärin vastaanottoajat ja pyyntö: sonner et attender. No ei muuta kuin ovikellon pimputus ja odotushuoneeseen venttailemaan. Pian ummikkoranskalainen lääkäritäti avasinkin oven ja totesi meille, että mitenköhän on; puhutteko te ranskaa? Olimmeko niin ulkomaalaisen näköisiä vai mitä?

Täti oli varsin asiallinen ja ihan mukava. Puhui ranskaakin hitaahkosti ja paljon elehtien. Heini selvitti etukäteen opetellusti Lauran vaivat. Sitten kerrattiin syntymäaika, edellisen pituus- ja painomitat, onko syönyt hyvin ja onko nuha transparante. Pyydettyä henkilökorttia tai edes Kela-korttia ei ollut, joten näytimme suomalaista neuvolavihkosta. La Docteur osasi lukea siitä hienosti mittatietoja ja syntymäpainoja ym. Sitten olikin aika déshabiller. Saatuamme vaatteet pois, otettiin Lauran pituus, paino ja päänympärys. Keuhkoista tai korvista ei onneksi löytynyt mitään ja kurkkukin näytti yskästä huolimatta hyvältä. Tämän jälkeen lääkäri kysyi pitkällä ranskankielisellä papatuksella onko ollut ripulia, diarhèe. Heinillä kesti hieman aikaa, kunnes sanat jäsentyivät päässä ja d’accord tuli ilmiselvästi hieman myöhässä, kun docteur melkein jo alkoi selvittämään asiaa elekielellä. Edellinen parasetamol suppona en case de fiévre oli jo sen verran hauskaa katsottavaa käsillä huidottuna, joten onneksi emme saaneet uusintaa. Ohjeet ranskaksi neuvolakorttiin, resepti nenähuuhtelusta ja 27 € lasku ja olimme valmiit kohti Pierre de Bressen Château villeä.

20 minuutin matkan aikana alkoi satamaan vettä tihenevää tahtia. Onneksi ohjelmassa oli linnaan tutustumista, joten sadesää ei paljon haitannut. Parkkipaikalla Heini katsoi takakonttia epäuskoisena. Missä on Lauran kärryt? Ei helv…eipä tulleet mukaan. Ei auttanut muuta kuin nukuttaa väsynyt lapsi kantoliinaan ja Timo hakemaan vaunuja. Heini tapsutteli lapsi liinassa linnaan johtavaa puistotietä. Vasemmalla puolella näkyi aivan kuin Disney-piirretyistä tutut bambit ja oikealla puolella maison de réhabilitée. Lieneekö vanhuksia vai muita kuntoutettavia.

Château de Pierre de Bresse oli kaunis ja yllättävän suuri näin pieneen kylään. Linnaa ympäröi vallihauta ja porttien ulkopuolella molemmin puolin portinvartijoiden talot. Linnan sisäpihalta löytyi pallomuotoon leikattuja puita, vanha kaivo ja leijonanvartalolla varustetut naispatsaat. Timo saapui pian kärryjen kanssa ja pääsimme sisälle linnaan tutustumaan sen hienouksiin. Vaihteeksi sisällä ei ollutkaan peruslinnoista tuttuja paksuja brokadiverhoja, katosvuoteita ja kippurajalkaisia pöytiä vaan linna toimi alueen ihmisten oloista ja elinympäristöstä kertovana Ecó-musée:nä. Länsisiivestä löytyi des artes temporaires eli tällä kertaa värikkäitä keramiikkatauluja ja teoksia. Monet niistä niin hienoja, että olisi voinut harkita kotiinkin, jos olisi hieman enemmän seinätilaa ja tietysti varoja niiden lunastamiseksi.

Linnakierroksen ja värikkäiden postikorttiostosten jälkeen siirryimme läheiseen hôtel-bistroon lounaalle ja syöttämään Lauraa. Jälleen kaikki tapahtui ranskaksi ja hyvin kohteliaasti meille järjestettiin patongit ja kahvit koska la cuisine est fermée. Emme oikein olleet selvillä näköjään lounasajoista, kun kello oli jo kolme. Patonkien natustelun aikana taivas repesi totaalisesti ja ihmettelimme salamointia ja sateen vihmontaa.

Matkan varrelta poimimme vielä täydennystä jääkaappiin. Ajellessa takaisin juttelimme vielä kuinka positiivisesti ranskalaiset ovat yllättäneet meidät ystävällisyydellään ja huomaavaisuudellaan. Ainoa töykeä hahmo koko matkan aikana on ollut Pariisin ranskaa murtaen puhuva taksikuski. Tässä vaiheessa ilmaston, ihmisten, nähtävyyksien ja maisemien puolesta Ranska voittaa Espanjan ja Italian, mikä on jo aika paljon sanottu.

Ilta sujui rauhallisesti Lauran riehakasta liikkumista seuratessa, loppureissun hotelleja varaillen ja illallisen merkeissä Lauran kanssa oli mukava naureskella vähän väliä ja vaihtaa hassuja ilmeitä. Pian pilvet olivatkin kaikonneet ja koko tienoo kylpi auringossa. Kieltämättä illallinen maistui makoisammalta terassilla fiilistellen. Ainoa harmituksen aihe oli unohtaa onnitella ystävää, joten encore une fois; hyvää syntymäpäivää Juha!

Päivä 13: Lepäilypäivä talolla

Lauralle taisi kehittyä illan ja yön aikana yskä, koska alkuyö meni enemmän tai vähemmän yskiessä. Onneksi lämmin maito taisi auttaa ja aamulla koko perhe nukkui yhteentoista asti. Molemmat huoneet sai pimennettyä täysin, joten aamullakin piti melkein hapuilla ovenkahvaa. Eilinen iltasade oli vaihtunut kirkkaaseen auringonpaisteeseen, joka lämmitti sekä kehoa että mieltä :) Timonkin flunssa voi jo paremmin, vaikka joutuu niistämään samassa tahdissa Lauran kanssa.

Aamupalan jälkeen olikin aika tutustua hieman tilaan. Le Meix Gagnardin pihapiiriin kuuluu kaksi taloa; päärakennus, joka toimii isäntäparin kotina sekä Bed & Breakfastina sekä meidän kivitalo, jossa on samanlaisia asuntoja kolme kappaletta vierekkäin. Kaksi muuta taitavat kuitenkin olla jollain tasolla yhteydessä toisiinsa. Päärakennuksen ja meidän talon aamuterassin välissä on iso nurmikenttä, vanhanaikainen kaivo sekä iso lehmus. Ilta-auringon suuntaan oleva terassi taas antaa tilaa hengittää, koska jälleen laajan nurmikentän jälkeen alkaa pienen metsikön reunustama heinäpelto. Kulmalle rakennetaan parasta aikaa myös uima-allasta. Se onkin ainoa, mikä tästä paikasta puuttuu.

Taukopäivä talolla tekemättä mitään erikoista teki hyvää. Laura konttaili, nousi seisomaan kaikkea mahdollista vasten ja tutustui ahkerasti meidän aurinkoa ottaessamme nurmikentän ruoho-ominaisuuksiin. Suurin kiukku taisi eilen olla se, ettei hän päässyt oikein koko päivänä liikkumaan mielensä mukaan. Joko hän oli autossa, sylissä tai vaunuissa. Päätimmekin, että 300 km ja 2-3 h taitaa olla maksimipäivämatka. Kivuttomimmin matka sujuu niin, että Laura nukkuu aamupäikkärit autossa ja me posotamme yhtä kyytiä määränpäähän.

Päivä sujui siis rentoilun merkeissä. Soitimme kuulumiset Heinin vanhemmille ja toivottelimme Ritva-Äidille hyvät syntymäpäivät jo näin päivää etukäteen. Mukavaa oli vaihtaa kuulumisia puolin ja toisin. Mikkelin mökin laituri, jonne puhelu suuntautui, tuntuu nyt jotenkin todella kaukaiselta paikalta. Huomenna taitaa myös Irma, Hanski, Tellu ja tytöt lähteä kohti Imatraa?

Illalla juteltiin myös hyvän ystävämme Juhan kanssa, joka oli kokenut kovia Euroopan matkansa ensimmäisillä kilometreillä. Teki todella hyvää kuulla Juhan ääntä! Puhelun aikana naapurin setä kävi myös paalaamassa takapihan pellon heinät hauskoille rullille.

Illalla pesimme vielä pyykkiä Siemensin suhteellisen ikääntyneellä koneella. Se oli lähes samanlainen kuin pesukone, joka palveli Heinin vanhempien luona jotain 25 vuotta. Pienen ihmettelyn jälkeen kone saatiin jopa toimimaan ;) Aurinko laski hehkuvan oranssina heinäpellon taakse, jota ihailimme lämpimien voileipien ja Orangina appelsiinimehu/limun kera. Huomenna matka suuntautuu lähellä sijaitsevan Louhansin kylän aamumarkkinoille ja kenties vielä jonnekin muualle. Sen näkee sitten huomenna!

Päivä 12: Chablis & Le Meix Gagnard

Yöllä tuntui välillä kylmältä ja kostealta nukkua, vaikka erillinen liikuteltava patteri toi mukavasti lämpöä. Olimme vain unohtaneet makkarin oven auki, joten osa lämmöstä oli haihtunut eteiseen. Heini kävi tästä syystä lisäilemässä Lauralle vaatteita pitkin yötä ja parantelemassa kaikkien peittoja. Tuntui karvaalta nousta Lauran heräillessä kello 6.45 eli 45 minuuttia ennen kellon soittoa nopeasti ja pätkissä nukutun yön jälkeen. Aamu meni taas siivous- ja pakkauspuuhasteluissa ja yhdeksän aikaan olimme valmiit matkaan.

Ongelma vain oli, että normaalisti kukonlaulun aikaan hereillä oleva isäntäpariskunta veteli sikeitä. Ei auttanut muu kuin kilkuttaa ovikellona toimivaa lehmänkelloa ja herättää heidät anteeksi pyydellen. Juttelimme hetken ulkona raikkaassa ilmassa mukavasta viikosta, toistemme perheistä ja Pamela haki vielä kuvia lapsistaan meille näytettäväksi. Puoli kymmenen aikaan pääsimme vihdoin starttaamaan kohti patonkikauppaa halausten ja yhteydenpitolupausten saattelemina.

Timon piti käydä nappaamassa tilauksemme patonkikaupasta, mutta ei uutena kasvona ollut tätille tuttu ja kun yhteistä kieltä ei löytynyt niin hetken kuluttua ulos tuli nolo mies tyhjin käsin. Madame oli kuulemma yrittänyt, että josko huomenna Timo haluaisi tilata jotain tai osoitteli maitopurkkia ja muita tarvikkeita vuorotellen. Tälläisissä tilanteissa oli erittäin hyvä kaikille osapuolille, että joku osasi ranskaa.

Tomtom näytti matka-ajaksi 3.5 h ja 315 km. Kaupalta lähdettyämme Laura heräsi ja alkoi vastustelemaan turvaistuimessa olemista. Matka taitaa alkaa tooosi hienosti...No onneksi tyttö oli vielä väsynyt ja uni tuli pian. Tosin Äiti nukahti takapenkillä ennen tytärtä. Maisemat Loiren laakson metsäisistä ja vehreistä pikkukylistä vaihtuivat välillä tasaisiin peltoihin ja välillä taas kumpuileviin metsiin. Kaunista kyllä edelleen.

Tytöt nukkuivat lähes koko matkan Chablis’n kaupunkiin, jossa meidän oli tarkoitus tutustua Larochen viineihin tastingin merkeissä ja tietysti itse kaupunkiin. Ystävämme Nina on viinien maahantuojayrityksessä töissä ja oli saanut järjestettyä meille Larochen shoppiin viinitastingin.

Saavuimme kaupunkiin juuri lounasaikaan, jolloin kaikki kaupat olivat kiinni, joten päätimme nauttia läheisessä kahvilassa croque monsieur –leivät ja kahvit. Istuskellessamme alkoi kaukaa kuulua autojen tööttäilyä ja yleistä mekkalaa. Mietimme jo, että onkohan kylässä joku kulkue vai mitä oikein tapahtuu, kunnes hevosvankkurit ilmaantuivat hääpari kyydissään häävieraiden autojen pitäessä järkyttävää älämölöä. Vain Ranskassa voi tapahtua vastaavaa :) Keski-ikäinen hääpari huvittavissa hatuissa vilkutti ihmisille kuin paraskin kuningaspari. Energiatankkauksen jälkeen sipsuttelimme kohti tastingia. Kuinka helppoa olikaan purjehtia Larochen shoppiin sisään, kun kaikki oli järjestetty etukäteen.

Larochen viinitila on edelleen perheyritys ja on erikoistunut pääasiassa valkoviinien tuotantoon Chablis’n alueella. Jotta yritys pysyy mukana markkinoiden vetäessä kohti Uuden maailman viinejä, ovat hekin ostaneet maata Chilestä ja Etelä-Afrikasta. Näissä paikoissa tuotetaan vahvoja punaviinejä ja sekoitellaan rypälelajikkeita toisiinsa, toisin kuin Chablis'ssa, jossa Ranskan tiukat Appellationit määrittelevät tarkkaan rypäleet ja niiden suhteet.

Loistavaa brittienglantia puhuva emäntämme Severine kertoi meille viineistä, ruokasuosituksista niiden kanssa sekä säilytyksestä. Viinejä maistelimme Ninan ansiosta ilmaiseksi. Lisäksi Severine kaivoi vuosikertoja, joita ei normaalisti turisteille tarjota. Aloitimme luonnollisesti maistelun keveimmästä päästä ja lopulta päädyimme vahvoihin tammitynnyrissä kypsytettyihin erikoisuuksiin. Taisimme maistaa viittä eri viiniä –tosin muutamia suullisia per viiniä. Olisi kyllä maistunut enemmänkin, jos ei olisi ollut pitkää ajomatkaa vielä edessämme. Olisi ollut tosiaan mukava viettää Chablis’n kylässä yötä ja kiertää cave’sta toiseen viinejä maistellen. Niitä kun riitti kylällä kymmeniä. Larochelta tarttui mukaan 7 pulloa viiniä. Muutama Laroche St Martin seurusteluun ja heti nautittaviksi ja parhaimmat mm. Le Clos ja Le Foucheret säilykseen. Mainittakoon vielä, että viinitilan ylpeys L’Obédience on parhaimmillaan vuonna 2015 – 2029. Tätä raaskimme ostaa ainoastaan yhden pullon. Onneksi viineistä ei tarvinnut maksaa täyttä aivan täyttä hintaa -kiitos jälleen Ninan. Lopuksi saimme vielä puisen säilytyslaatikon, tarkat ohjeet säilytyksestä ja ruokasuosituksista. Oli erittäin onnistunut käynti. Mielellämme olisimme käyneet Larochen "päämajassa" eli 1200-luvun luostarissa, joka sijaitsi aivan kulman takana. Tämä toimii nykyään kuitenkin vain toimisto- ja viinien säilytystiloina, joten ihmettelimme sitä vain ulkopuolelta.

Chablis on soma pikku kylä ja tastingin jälkeen teimme nopean kävelyn kylän keskustassa löytäen toinen toistaan viehättävämpiä ravintoloita, kauppoja ja viinikellareita. Pian oli kuitenkin aika jatkaa matkaa kohti Burgundin Mervansissa sijaitsevaa Le Meix Gagnard tilaa ja seuraavan viikon taloamme. Matka olikin todella rankka. Vajaa 200 km taittui useaan kertaan pysähtyen, koska Laura päätti ensimmäistä kertaa taistella tosissaan autossa istumista vastaan.

Le Meix Gagnardin tilan vierastalo oli juuri rakennettu ja lähes iskemätön. Viidelle hengelle mitoitetut tilat olivat loistavat astian- ja pyykinpesukoneineen. Yläkerrassa oli kaksi makuuhuonetta ja kylppäri. Mainittakoon vielä, että sänky ja suihku olivat ehdottomasti paremmat kuin kotona. Alakerrassa oli yhdessä isossa tilassa keittiö ja olohuone. Molemmilla puolilla oli terassit ja terassien ovet sai lähes kokonaan auki, jolloin alakerta oli melkein yhtä terassin kanssa. Paikka on siis toimiva ja mukava - kuin rivitalokoti konsanaan. Tunnelmaa ei tosin ollut puoliksikaan niin paljon kuin Chez Pamela et Steve, mutta vaihteeksi oli mukava löhötä sisällä kunnon sohvilla ja hyvin lämmitetyssä talossa. Tilan omistajat puhuivat pelkästään ranskaa, joten Heini joutui verestämään ranskan kielen taitojaan. Yllättävän helposti kaikki kuitenkin tuli selväksi.

Heini lähti taloon asettumisen jälkeen läheiseen Super U Marché:n ruokaostoksille ja Timo jäi purkamaan tavaroita ja hoitamaan Lauraa. Tyttö nukahtikin kylvyn ja syötön jälkeen lähes saman tien. Me nautimme pastasta ja limusta sekä otimme sateisen ilman viilentäminä pienet hömpsyt Hanskin Paddy viskistä, jonka hän oli antanut meille autoon kotiin kuljetettavaksi… Erikoisennäköinen espressomasiina teki vielä ihan makoisat iltakahvit. Kahdentoista aikaan pääsimme vihdoin kömpimään kattoikkunan kruunaamaan makuuhuoneeseen keskelle kauniita ja pöyhkeitä kukkalakanoita.

Päivä 11: Loiren linnat

perjantai 20.7.2007

Aamu oli yhtä hässäkkää, kun muut lähtivät kotimatkalle ja me päiväksi tutustumaan lähikylien linnoihin. Oli haikeaa katsoa muiden pakkautuvan autoon – varsinkin, kun meillä on ollut niin mukavaa yhdessä. Auton kurvattua auringonkukkapeltojen taakse, ihmettelimmekin Pamelan ja Steven kanssa kuinka hiljaista yhtäkkiä tuli. Puolisen tuntia myöhemmin mekin olimme jo matkalla, joten haikeat fiilikset unohtuivat pian.

Tänään oli puoliaurinkoista ja 25 c astetta lämmintä. Välillä ripsahti kepeät vesikuurot, jotka menivät pian ohi. Oikeastaan ilma oli juuri samanlainen kuin melkein kaikkina muinakin päivinä. Loiren laakson ilmasto on siis varsin miellyttävä ja sateiden ansiosta maisema vehreä.

Ajoimme läpi pienten kylien kohti Azay-le-Rideaun linnakaupunkia. Matkalla pysähdyimme ottamaan kuvia myös Langeaisin keskiaikaisesta linnasta (1491), joka valmistui muista vastaavista poiketen vain neljässä vuodessa. Ei linna kovin iso tai krumeluuri ollutkaan, mutta antoi kylälle silti komeat raamit.

Laura nukkui tunnin matkan Azay-le-Rideauhun ja kaupunkiin päästyämme pysäköimme auton todella viehättämän joen äärelle. Kukkaistutukset, kanaalit ja polveilevat vanhat talot toivat mieleen Strasbourgin. Istuimme vanhanaikaisille penkeille joen äärelle nauttimaan aamulla tutusta leipomosta haettuja croissantteja. Heini kävi myös hakemassa kahvit läheisestä kahvilasta. Hauskaksi tilanteen teki se, että halusimme kahvit mukaan (a emporter), mutta kahvilalla ei ollut antaa kertakäyttömukeja. No Madame halusi kovasti palvella ja ranskalaisella ystävällisyydellä saimmekin kahvit posliiniastioissa tarjottimella. Siinä sitten taiteiltiin tarjottimen kanssa penkille nauttimaan fiinistä ranskalaisesta aamiaisesta. Lopuksi vain tarjotin ja mukit takaisin kahvilaan ja kaikki olivat tyytyväisiä. Kahvitkin maksoivat yhteensä 2.10 € ja olivat tähän astisen reissun parhaat.

Aamiaisen ja Lauran syöttämisen jälkeen käyskentelimme (Timon mielestä oijelsimme…) rauhallisesti kylän läpi turistitoimistoon ja sieltä kartan kera Château d’Azay-le-Rideaun porteille. Tämä kaikki siis teki yhteensä noin 300 metriä, joten kylän ydinkeskusta ei ollut koolla pilattu J Matkalla ihailimme myös pieniä kauppoja; charcuterie, boulangerie, pâtisserie jne. eli kaikille ruokaherkuille oli omat myymälät, joissa myytiin sen alan parhaita tuotteita. Aivan toisenlainen tunnelma kuin jättimarketeissa.

Château d’Azay-le-Rideau oli todella upea renessanssilinna (1529), jota ympäröi vallihauta joka puolelta. Turistioppaassa sanottiin, että linna on ’the most feminine castle of the neighbourhood’ ja sitä se todella oli pitsimäisine savupiippuineen ja torneineen. Kiersimme linnan ympäri ottaen valokuvia ja nukuttaen Lauraa, joka nukahti jälleen kiltisti juuri sopivaan aikaan linnaan tutustumista silmällä pitäen. Yksi linnan erikoisuus oli biljardihuone, jossa ylhäiset kuninkaalliset todella pelasivat biljardia!

Linnakierroksen jälkeen käppäilimme läheiseen pitseriaan, jossa nautimme ok-pitsat. Paikan kunniaksi on kuitenkin sanottava aivan loistava siideri, joka tuli ranskalaiseen tyyliin viinipullossa poksautettuna.

Kotimatkalle olimme jo lähtemässä viiden aikoihin ja matkan varrella ajattelimme bongata vielä läheisen Château d’Ussen. No pienen etsiskelyn jälkeen se löytyikin, tosin ei tomtomin ansiosta ensin. Muutoin niin hyvä navigaattori ei löytänyt linnaa ennen kuin ymmärsimme antaa kylän koko nimen sille.

Tämä linna oli Indren varrella ja kohosi ylväänä kukkulalla ja rakennustyyli mukaili sekä renessanssia että goottia (1400-1600 luvuilta). Olimme jo aika väsyneitä päivästä, joten päätimme tehdä visiitin pikakelauksella. Siispä Laura kantoliinaan syöttämisen jälkeen ja ripeä kävely linnan kappelissa, kuikuilu puutarhaan ylätasanteelta ja vartin ihmettely sisällä, josta siitäkin puolet ajasta meni vessajonossa…Linnan sisäosat olivat aika rajoitetut ja tunkkainen ilma sekä erikoiset mallinuket juhlapuvuissa keskiajalta 1950-luvulle eivät jaksaneet innostaa. Linna oli yksityisessä omistuksessa, joten johtuneekohan sekalainen sisustus sitten siitä. No joka tapauksessa linna oli ulkopuolelta paljon hienompi kuin sisältä.

Timo oli saanut Lauralta voimia verottavan flunssan, joten Heini ajoi loppumatkan kotiin Lauran ja Timon nukkuessa molemmat suut auki ja päät kallistuneina samaan suuntaan. Varsin huvittavan näköistä. Timo haluaa huomauttaa, että rouva ja tytär nukkuivat menomatkalla samalla tavalla.

Farmilla olimme takaisin vasta seitsemän aikaan. Vaihdoimme kuulumiset uima-altaassa lilluvien Steven ja Pamelan kanssa ja pian olikin aika lähteä hoitamaan Lauraa, siivoamaan taloa ja pakkaamaan. Kaikki tämä kestikin sitten nelisen tuntia ja kymmeneltä nautimme tonnikala-makaroonia ja muita jääkaapin jämiä. Olikin jo aivan sairas nälkä. Yhdentoista aikaan tiskailimme vielä ja epätoivoa herätti aina jostain kaapista, pakastelokerosta tai sohvan takaa ilmaantuvien ruokatarvikkeiden löytyminen. Saa nähdä miten ihmeessä kaikki tavarat mahtuvat mukaan. Illan päätteeksi naputtelimme vielä matkablogia ja suunnittelimme huomista ajoreittiä. Päivän anti oli ehdottomasti yksi reissun parhaista ja harmittelimme kovasti, ettei muut olleet mukana jakamassa sitä. Erityisesti Irma olisi nauttinut upeista linnoista ja Tellu olisi varmasti osannut arvostaa très brut cidreä!

Päivä 10: Le Lude

Mitä ihmettä! Heräsimme vasta puoli kymmenen aikaan – vauvaherätyskello taitaa jätättää :) Laura seisoi jo Pamelan ja Steven vauvasängyssä aivan pystyssä ja hetkui edes takaisin hymyssä suin. Tästähän taitaa tulla hyvä päivä :)

Yritimme tehdä koko päivän matkaa paikalliseen eläintarhaan, mutta rentoilu talolla voitti sen. Eilenkin tultiin sen verran myöhään, että koko talo jäi hujan hajan. Onneksi lomalla ei tarvitse ottaa stressiä –eikä todella olla otettukaan ;)

Tytöt uivat uimalelujen keskellä ja me aikuiset kävimme pulahtamissa altaalla aina välillä pikaisesti. Iltapäivän muut sitten tuskailivat vuorotellen pakkailujen kanssa. Laukut kuulemma vaikuttivat puolet pienemmiltä kuin kotoa lähdettäessä. Aika yllättävää kaiken shoppailun jälkeen…

Viiden aikoihin lähdimme viereiseen Le Luden kylään iltakävelylle. Kovin vaikutti paikat hiljaisilta, vaikka me tytöt ehdimme juuri ja juuri pieneen boutiquehen vaate- ja koruostoksille. Putiikin Madame oli pukeutunut mustaan villapaitaan ja ihmeteltyämme pukuvalintaa näin 30c kuumuudessa, hän kertoi olevansa trés trés malade. No ei ehkä ihme jos on noin paljon päällä. Ihan tuli hiki häntä katsoessa. Madamen pikku tyttö vilahteli aina välillä takahuoneen verhon takaa vienosti hymyillen.

Tässäkin tuppukylässä oli järkyttävän hieno ja grande château, joka tosin oli jälleen mennyt kiinni varttia ennen kuin rynkytimme linnan portteja. Merde! No hienolta se näytti näin reunoiltakin kuikuiltuna. Pienen kiertelyn jälkeen Vaari, Tellu ja tytöt lähtivät paikalliseen Inter Marché -hyperiin ostamaan viiniä ja me muut jäimme vielä kiertelemään centre de ville’ä. Kirkko oli varsin viehättävä lasi-ikkunoineen ja läheisestä pastisseriéstä löysimme somia sormenpään kokoisia sokeripullasia iltaa varten. Pian olikin jo aika kiirehtiä autolle, jotta ehdimme ennen muita talolle ovea avaamaan.

Makoisan illallisen jälkeen Jenna, Kiia ja Tellu askartelivat koruja Steven tytön lasihelmistä ja me muut nautimme viinistä ja haaveilimme uudesta lomasta. Ehkä se suuntautuu Roomaan ja Sisiliaan? Mahdollisesti voisimme saada Milla-siskonkin mukaan oppaaksi ja tulkiksi J Kovasti on jo häntäkin ikävä! Onneksi tekstiviestit kulkevat! Illan päätteeksi annoimme vielä Pamelalle ja Stevelle läksiäislahjaksi hyvää puna- ja valkoviiniä sekä suklaata, joista he olivat kovasti otettuja. Kohta tämän jälkeen jo Nukkumatti kutsui :)

Päivä 9: La Flechen markkinat

Laura nukkui yön loistavan hyvin ranskalaisten nuhalääkkeiden ansiosta. Joskohan nuha lähtisi näillä rohdoilla. Aamulla söimme nopsan aamiaisen ja lähdimme autoilla puolen tunnin ajomatkan päähän La Flechen markkinoille ihastelemaan ranskalaista markkinahumua.

Paikalle oli löytänyt myös varmasti koko lähitienoon väki, koska joen varren parkkipaikka oli tupaten täynnä sikin sokin parkkeerattuja autoja. La Flechen kaupunki, tai ehkä paremminkin kylä, oli todella viehättävä. Vanhat talot oli vuorattu kukilla ja läpihalkova joki antoi kylälle kauniit puitteet. Ihmiset olivat pukeutuneet kauniisti ja käsivarrella keikkui pajukori, jonne lastattiin tuoreita vihanneksia, confituria, batongia ja kukkia kovan kälätyksen saattelemana. Markkinoilta löytyi myös eläviä kanoja, vaatteita ja koruja. Meille tarttui mukaan koruja meille tytöille ja ihanan makuisia mansikoita ja vadelmia piknikkiä varten.

Ostosten jälkeen seikkailimme paikalliselle biitsille nauttimaan cokista, croissantteja ja marjoja. Läheisestä jätskipaikasta haettiin vielä tujut café cremet ja crêpet. Istuimme lehmuksen varjossa nauraen Lauran ilmeille hänen maistaessaan ensimmäistä kertaa mansikkaa. Ensi-irvistelyn jälkeen mansikkaa olisi uponnut vaikka koko rasia. Vesi tuntui liian vilpoisalta, joten säästimme uimishalut farmille.

Pian olikin jo aika siirtyä läheiseen outlet-taivaaseen ostoksille, jonne me muut siirryimme autolla ja Hannu-vaari Lauraa vaunuihin nukuttaen. Tytöt olivat aivan hurmioissaan Bratzien, pehmolelujen, kenkien ja vaatteiden shoppailusta. Me löysimme myös ihania vauvanvaatteita ystävien tuleville vauvoille sekö kenkiä ja alusvaatteita itselle.

Päivä oli ihanan aurinkoinen ja tytöt juoksivat melkein suoraan uima-altaaseen palatessamme. Steve ja Pamela olivat ostaneet tytöille yllätykseksi uima-altaaseen suihkulähteen.

Timppa kokkasi kaikille makoisat ruoat ja illalla naureskelimme Hannu-vaarin hassuille jutuille.

Päivä 8: Rentoilua Maison d’Ashfieldin malliin

Yö oli todella repalainen, joten pääsimme Irman ja Hanskin sänkyyn nukkumaan aamupäiväunia heidän hoitaessa Lauraa. Kyllä teki kolmen tunnin unet putkeen hyvää ja olo oli aivan uudistunut sen jälkeen. Laurakin oli jo pirteämässä kunnossa, vaikka edelleenkin nenä valui koko ajan.

Muut pelasivat jo krokettia meidän vasta aloitellessa aamupalaa puolen päivän aikaan. Kunnon maitokahvi ja suklaacroissant maistuivat varsin makoisilta. Erikoinen ilma jatkui tänäänkin. Ensin 26c lämmintä ja pilvetön taivas, jonka jälkeen tajuton rankkasade, sitten puolipilvistä ja tuulista ja sitten taas kuuma auringonporotus. Suurta hupia (?) onkin aurinkotuolien ja muiden tavaroiden siirtely sateelta suojaan ja takaisin ulos.

Muu porukka lähti pian käymään kaupoilla ja me jäimme Lauran kanssa talolle keräämään voimia ja rutiineista kiinni. Kevyen siivouksen ja likapyykkien lajittelun jälkeen olikin ihanaa makoilla aurinkotuolissa ja kirjoitella blogia, kunnes Laura heräsi syömään ja hieman leikkimään Finskiltä saamamme lelukirjan kanssa.

Illalla grillailimme kanaa ja lihaa yhdessä kasvisten ja perunoiden kanssa ja istuimme iltaa ulkona kynttilöiden valossa yhdessä reissun valokuvia ihastellen.

Päivä 7: Saumurin linna & Grenellen viinitila

Aamu valkeni sateisena ja erittäin kosteana. Pidimme ulko-ovea puoliksi auki, jotta ilma vaihtuisi edes vähän. Ovi on siis keskeltä kahtia ja alaosaa voi pitää kiinni yläosan ollessa auki. Ilmeisesti se on peruja siltä ajalta, kun talli oli vielä hevoskäytössä. Hanski ja Irma kävivät hakemassa läheisestä Boulangeriesta maistuvat patongit, croissantit ja suklaapullat. Ne maistuivat makoisilta kunnon espressokahvin ja osalle instant murukahvin kera.

Kiia katsoi aamulla pikkutelkkarista piirrettyjä ja luki välillä Risto Räppääjän Nuudelipäätä. Vaari ja Mummo naurattivat Lauraa, joka osaa jo matkia mää mää lammasääntä. Lauran aamu-unien jälkeen aloimme pikku hiljaa tehdä lähtöä Saumurin linnakaupunkiin.

Tänään tuntuu olevan oikea kunnon rankkasadepäivä, kun pisaroita vihmoi tuutin täydeltä auton ikkunoihin. Saumurin kaupunkiin oli vain puolen tunnin ajomatka pientä mutkittelevaa maalaistietä vehreine maisemineen. Linna kohosi upean satumaisena pian edessämme. Sade oli niin kova ja linnalle kävelymatkaa vallihaudan yli sisäpihalle sen verran, että päätimme ottaa aikalisän ja mennä syömään lounasta viereiseen pikku ravintolaan. Heini tilasi kaikille ruoat ranskaksi ja pian Madame olikin tuonut eteemme salaatteja, ranskalaisia, kanaa, lihaa ja leipää. Maistuvat ruoat huuhtelimme Tellun kanssa alas paikallisella siiderillä, joka tuotiin eteen ranskalaiseen tapaan korvallisesta mukista. Irma ihmetteli, että onkohan se kuumaa. No ei sentään vaan kuivaa ja raikasta. Miehet nauttivat oluesta ja Irma valkoviinistä tyttöjen siemaillessa coca colaa.

Ruoan jälkeen yritimme päästä linnaan visiitille, mutta harmiksemme se oli juuri maanantaisin kiinni. Madame antoi kuitenkin meille ilmaisliput paikallisen viinitilan Les Caves de Louis Grenellen dégustation-kierrokselle, jonne löysimmekin pienen etsimisen jälkeen. Heini tuli perässä Lauran vaunuja työnnellen, koska Pumpukka oli juuri nukahtanut eikä häntä raaskittu herättää. Ihan heti ei kyllä olisi tullut muuten mieleen lähteä vaunukävelylle rankkasateeseen painavan sateenvarjon ja valkoisten vaatteiden kera…

Laura taisi joko vilustua eilisissä vesileikeissä tai sai Pariisista nuhatartunnan. Vesisade ja tutustumiskierros tilan kuohuviinikellareissa eivät myöskään olleet omiaan parantamaan sitä. Onneksi kierros oli lyhyt ja Laura kiersi sylistä toiseen isoon peittoon kiedottuna.

Grenellen tila on erikoistunut kuohuviinien valmistukseen ja saimmekin erittäin kattavan selostuksen niiden valmistuksesta ja säilytyksestä. Lopuksi saimme maistella kaikkia tilan viinejä, joita vain teki mieli. Palvelu oli todella ystävällistä. Opastytön englanti vain kuulosti korvaan aivan ranskalta…Meille tarttui mukaan makea rosé kuohuviini jälkiruokien kanssa, kuiva róse ja valkoinen kuohuviini seurusteluun ja kalan kanssa sekä valko-, puna- ja roséviinit. Näitä on mukava nauttia sitten kotona ja fiilistellä reissua.

Kotimatkalla oli vielä pysähdyttävä tankkaamaan ruokatarvikkeita paikallisesta Super Marchésta, mikä oli 1,5h koettelemus sekä kaupassa ranskaa tavaaville että autossa odottaville Lauralle ja Heinille. Välillä sade hakkasi niin kovaa, että olisi voinut kuvitella tulevan rakeita. Onneksi oli kuitenkin lämmin ja omituisesti aurinkokin pilkahteli välillä.

Farmilla olimme takaisin vasta puoli yhdeksän tienoilla. Ensimmäiseksi Lauralle tehtiin pikapesu, vaihdettiin puhtaat vaatteet, niistettiin nenää, syötettiin ja lääkittiin. Pian Pieni olikin valmis sylinukutukseen ja unten maille. Muut valmistelivat iltaruoaksi lämpimiä patonkeja ja lohta, jotka Timppa ja Jenna grillasivat ulkona. Sadekin taukosi ja taivas oli pian aivan pilvetön. Istuimme sisällä pitkään yöhön syöden ja naurattaen toisiamme hauskoilla jutuilla. Oli oikein mukavaa, vaikka kaikki olivat väsyneitä. Jenna ja Kiia makoilivat vilttiin kääriytyneinä Heinin kainalossa. Timppa veresti muistojaan ja teki Jennalle hienot letit –mitä nyt omien sanojensa mukaan ensin ”sukii” Jennan hiukset sileiksi. Nukkumaan kömmimme puoli yhden aikoihin.
Laura-pienen olo paheni koko ajan yön mittaan ja olimmekin hereillä tunnin välein helpottamassa hänen hengitystään. Toivottavasti nuha menee pian ohi!

Päivä 6: Farmilla uimassa

Laura heräsi hyvin nukutun yön jälkeen ensimmäistä kertaa vasta puoli seitsemältä syömään ja lopullisesti yhdeksän aikoihin. Mitä luksusta! Pamela kävi poimimassa koko porukalle suussa sulavat croissantit ja jättikokoiset patongit aamupalaksi. Aamupalapöydästä löytyikin kaikkea mahdollista herkkua Vaarin tekemästä munakokkelista jogurttiin ja suklaaseen. Nautimme olostamme pihalla huvilateltassa.

Pamela ja Steve taikoivat eri puolilta valtavat määrät uimaleluja, joista tytöt olivat aivan hurmioissaan. Jopa Mummokin uskaltautui 26 asteiseen veteen ja Lauralle oli järjestetty lasten oma paddling pool. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja leppeä tuuli hyväili ihoa juuri sopivasti, ettei tullut liian kuuma. Steve ja Pamela seurustelivat meidän kanssa ja ottivat itsekin välillä aurinkoa.

Jenna ja Kiia vaativat kaikkia uimaan koko päivän ja vihdoin Tellu, Timppa ja Heini lähtivätkin keskelle uimalelumerta peuhaamaan. Aurinko paahtoi pitkään iltaan yli 30c voimalla ja auringonkukat huojuivat tuulessa lempeästi. Iltaruoaksi maistui tonnikalapasta.

Yöpuulle hipsimme pian kymmenen jälkeen voipuneina päivän temmellyksistä. Yläkerrassa nukkuvat Mummo ja Vaari sekä Helakareiden perhe heräilivät yön salamointiin ja rankkasateeseen ja aamuyöllä kiekuvaan naapurinkukkoon sekä räksyttäviin koiriin. Alakerrassa me taas heräilimme tunnin, parin välein Lauran itkuihin. Toivottavasti yön niiskutus ja aivastelut eivät jatku yötä pidempään.

Päivä 5: Tour Eiffel & Maison d’Ashfield

Kyllä vain hyvin nukuttu yö ilman itkuja tekee ihmeitä sekä lapsille että vanhemmille. Rypytkin silisivät otsalta itse kullakin. Aamupalan jälkeen jakauduimme niin, että Timppa ja Vaari kasasivat kaikkien laukut meidän autoon ja ajoivat sen Gare De Lyon’n Europcarin eteen. Me muut lähdimme suoraan metrolla kohti Eiffelin tornia, jossa tapasimme miehet. Juuri kun olimme ylittämässä Seineä niin Ecóle Militair –sotilasakatemian takaa nousi mieletön hävittäjälentue, joka seurasi tricolorin väreissä hehkuvaa savuvanaa. Onhan tänään 14. juillet eli Ranskan kansallispäivä. Hävittäjät ja pommikoneet seurasivat toisiaan mitä erilaisimmissa muodostelmissa.

Eiffelin juurella parveili järkyttävä määrä turisteja, kuten pelkäsimmekin. Päätimme ottaa aikalisän ja istua penkille syöttämään ja nukuttamaan Lauraa. Pian jo miehet tulivatkin ja lähdimme jonottelemaan. Jono etenikin nopeasti ja parinkymmenen minuutin jälkeen olimme jo nousemassa kohti deuxième etágea eli toista kerrosta. Ylin kerros oli kuulemma laitettu kiinni juuri hetkeä aikaisemmin väenpaljouden takia. No ei se haitannut, koska toisestakin kerroksesta oli aivan mielettömän upeat maisemat ympäri auringossa kylpevää Pariisin kaupunkia. Ylhäältä näimme Riemukaaren, Sacre Coer’n kirkon Montmartrella ja paljon muuta. Samaan aikaan alla olevassa Eiffelin puistossa Nelly Furtado aloitteli sound check’ia illan konserttia varten. Tunnelma oli katossa sanan varsinaisessa merkityksessä ja tanssimme Jennan kanssa Nellyn tahdissa muiden turistien tuijotellessa. Kuinka ihanaa olla Matkalla isolla m:llä. Pian olikin jo aika mennä päästämään kummitäti Lauran hoitovuorosta ja suunnata kohti autovuokraamoa. Metromatka oli taas yhtä vaunujen nostelua portaita ylös ja alas. Irma ja Hannu saivat myös mitä mainioimman saksofoniesityksen matkan varrella.

Pian olimmekin jo paahtamassa moottoritiellä sataaviittäkymppiä kohti Toursia ja farmhousia. Pari sataa kilometriä meni nopsasti yhdellä pikapysähdyksellä, jossa lämmitimme Lauran sapuskat ja kävimme nappaamassa kahvikupit mukaan. Samalla otimme Jennan meidän kyytiin Lauran seuraneidiksi ja välttääksemme siskosten autokinastelun.

Maison d’Ashfield oli aivan mielettömän hieno paikka. Perille löysimme Timo and family –kyltin avulla. Entisestä navetasta oli tehty talo, josta löytyi kolme makuuhuonetta, iso keittiö ja olohuone sekä kylpyhuone ja pikkuinen vessa. Viereisessä ladossa oli puolestaan play room ja pihalla päärakennuksen ja meidän majatalon välissä uima-allas tuhansine uimaleluineen. Talon takaa löytyi kiivi-, persikka-, aprikoosi-, pähkinä- kirsikka-, omena- ja luumupuita sekä monenmoisia marjapensaita.

Kaikki on laitettu tosi nätisti ja hyvällä maulla. Aurinko paistoi vielä illalla ja tytöt hyppäsivät melkein lennosta uimaan. Lauraa nauratti kovasti veden loiske. Me lähdimme Irman ja talon omistajarouvan Pamelan kanssa pikavisiitille paikalliseen supermarkettiin. Maaseutu on todella kaunista. Pieniä omakotitaloja vieri vieressä ja pihat kylpevät upeassa kukkaloistossa. Välillä näkyy lehmiä ja kolmemetrisiä auringonkukkapeltoja. Meidän talon vierestä löytyy myös poni ja kukko. Päivällä kuuluu Broc’n kylän kirkonkellot. Omistajapariskunta Pamela ja Steve ovat Britanniasta ja omistautuneet kesäpaikalleen ja sen kyllä huomaa, kun kaikki on todella hyvässä kunnossa.

Illalla grillailimme kanafileitä ja teimme omatekoisia paahtoleipähampurilaisia ja nautimme tervetuliasviinistä. Istuimmekin pitkään lämpimässä yössä ja bongailimme lepakoita. Kiia luki pitkät tovit omissa oloissaan Risto Räppääjää. Kahdeltatoista toisen pikkukaupungin Le Luden liepeiltä kuului vielä rakettien ääntä ja Marseljeesin soitantoa torvien säestyksellä. Laura nukahti Mummon olkapäälle virsien ja lastenlaulujen hyräilyyn ja vanhemmat saivat hengähtää hetken viinilasillisen ääressä.
Yöllä oli mukava nukkua, kun kivitalo eristi kuumuuden ulos ja ulkonakin viileni yötä myöden. Jenna ja Kiia nukkuivat Tellu-äidin kainalossa lepakoiden ja hämähäkkien pelossa.

Päivä 4: Notre Damen Gargoylet

Aamulla tuntui siltä, ettei olisi nukkunut juurikaan, kun Pumpukka heräsi useaan kertaan yöllä ensin juhliviin pariisilaisiin, sitten kolisteleviin roskakuskeihin ja viimeiseksi vielä masuvaivoihin. Onneksi Laura otti vielä aamuseitsemästä yhdeksään asti päikkärit ja silloin nukuimme paremmin kuin koko yönä. Ulkona paistoi vihdoin aurinko ja kaikilla oli erittäin hyvä fiilis. Puolen päivän aikaan rupesi puhelin soimaan, kun Helakareiden perhe kyseli ohjeita miten hotellille löydetään. Monen koettelemuksen jälkeen väsyneet serkkutytöt ja kummitäti pölähtivät ovesta kuin pyörremyrsky. Kaikilla oli niin paljon asiaa, että puhuimme toistemme päälle, kuten aidot ranskalaiset.

Pienen hengähdyksen jälkeen suuntasimme lounaalle tunnelmalliseen Le Regent pikkuravintolaan, jonne myös lapset olivat tervetulleita, kuten joka paikkaan Ranskassa näköjään. Lauran kärrytkin kannettiin kapeita ja jyrkkiä portaita ylös non-fumé nurkkaukseen. Pyöreän pöydän ympärillä ihailimme kadun vilinää isoista ikkunoista. Pian saimmekin upeat herkut eteemme ja kilistelimme yhteisen loman kunniaksi. Laura otti ravintolassa hyvät, lähes kahden tunnin unet vaikka Madame hakkasi keittiössä ruokahissiä varsin raivokkaasti. Vatsat täynnä suuntasimme metrolla kohti Pont Neuf –siltaa, josta hyppäsimme Seinen veneajelulle. Siitä näki hienosti kaikki Pariisin tärkeimmät nähtävyydet, kuten Tour Eiffel, Notre Dame, Louvre, Petit et Grand Palais ja monta muuta. Ihanat, vanhat talot Seinen molemmin puolin oli kauniisti restauroitu ja parvekkeet täynnä kukkia. Räpsimme valokuvia ja lisäsimme aurinkorasvaa vuorotellen. Hanski yritti kestää kuumuutta ottamalla rennosti ja Jenna ja Kiia hauskuuttivat Lauraa, joka kiersi sylistä toiseen ja rypisteli nenää kaikille muille turisteille hymyn saattelemana.

Risteilyn kuumuutta lähdimme sulattelemaan pieneen kahvilaan syömään sitruunasorbettia ja café au lait´ta. Kyllä maistui hyvältä. Samalla hoidettiin Lauran kakkavaipan vaihto ja syöttäminen. Kukaan viereisistä pöydistä ei ollut moksiskaan. Hyvä niin J
Notre Damen sisällä oli tummanpuhuva tunnelma ja upea kynttilämeri, kuten roomalais-katolisissa kirkoissa on tapana. Kirkon ulkopuolella Laura nauroi aivan tikahtuakseen puluille, jotka pyrkivät häntä karkuun. Meilläkin nousi suupielet ylös. Pian alkoikin olla koko porukka aivan väsynyt ja kävelimme valtavan kokoisen ja hienon Hôtel De Villen eli kaupungintalon ohitse metrolle ja takaisin hotellihuoneeseen. Illalla natustelimme suihkun jälkeen täytettyjä patonkeja ja vetäydyimme yöpuulle kerrankin jo puoli kymmenen aikoihin. Jospa tänä yönä Laurakin jaksaisi nukkua, kun nukahtaminenkin onnistui kerrankin kolmessa minuutissa…

Päivä 3: Bonjour Paris

Vihdoin Matkalla kohti Ranskanmaata. Onhan tätä jo vuosi odotettukin. Hanski ja Timo lähtivät jo tiistaina laivalla kohti Rostockia auton kanssa. Irma, Laura ja minä, Heini lennämme suoraan Pariisiin nyt torstaina. Jenna, Kiia ja Tellu tulevat puolestaan perjantaina perässä.

Irma on viimeksi lentänyt kymmeniä vuosia sitten, mutta oli koneessa kuin vanha konkari. Japanilaisturistit ottivat Laurasta kuvia hurmioissaan. Lentokoneessa Laura nukahti kantoliinaan pienen konsertin jälkeen. Onneksi kone oli puolityhjä ja meidän viereen buukattu herrasmies siirtyi kohteliaasti koneen toiseen päähän. Lentokoneruoka oli vanhaa tuttua kumilihaa ja ylikypsää makaroonia. Valkoviinilaseja kilistettyämme tuntui vihdoin, että loma on alkanut.

Charles De Gaullen lentokentällä iski nenään ulkomaan hajut matkalaukkuja odotettaessa. Matka junalla Gare Du Nordin päärautatieasemalle sujui nopeasti, josta hyppäsimme vesisateen saattelemana varsin epäkohteliaan taksikuskin kyytiin.

Hôtel De Lausanne Grand Boulevardin läheisyydessä oli oikein viihtyisä. Ranskalaisilta parvekkeilta oli hauska kuikuilla kadulla nyrkkiä puivia ja tööttäileviä autoilijoita. Laura oli matkasta hyvin väsynyt, joten muutama tunti meni perusasioista, kuten vaipanvaihdosta, syömisestä, nukuttamisesta ja laukkujen purkamisesta, huolehtimisessa. Kuuden aikoihin päätimme uskaltautua ulos tavoitteena kilometrin päässä olevat tavaratalot ja Grand Opéra. Puolessa välissä matkaa yllätti kuitenkin kova sadekuuro ja hyppäsimme sitä karkuun läheiseen Café/Baariin jälleen maistelemaan aivan ihanaa valkoviiniä. Tarjoilija oli jälleen erittäin ystävällinen ja vinkkaili silmää Lauralle. Samaan aikaan Timppa ja Hanski ilmoittivat olevansa autolla tulossa, joten päätimme lähteä takaisin heitä vastaan. Matkalla pitelimme vielä sadetta läheisen Boulangerien markiisin alla, jonka Monsieur tuli iskemään silmää Irmalle. Varsin iloista porukkaa nämä pariisilaiset.

Miehet olivat ajaneet lähes 1 000 km ja olivat siihen nähden varsin pirteitä. Laura oli aivan onnessaan Isin ja Vaarin näkemisestä. Illalla nautimme vanhaa kunnon mäkkäriruokaa huoneessa, kun läheiset patonkikaupat olivat jo sulkeneet ja voimat eivät riittäneet enää lähtemään ulos syömään. Uni tuli heti, kun Laura saatiin nukkumaan matkasänkyyn tunnin taistelun jälkeen.

Päivä 3: Hampurin kupeessa (Seevetal)

Heräsimme hyvin nukutun yön jälkeen, vaikkakin tällä kertaa sängyt olivat ylipehmeät ja neliön alueen valtaavat tyynyt eivät mukavuutta juurikaan muutaman sentin paksuudellaan tarjonneet.
Aamupalalla yllättivät hyvänmakuinen leipä ja hyvin maukas kahvi. Tämän jälkeen teimme lyhyen kierroksen Seevetalin kaupunginosassa ja Hanskin oli pakko päästä käymään Lidl’n paikallisessa kilpailijassa Aldissa. Aldista tarttui tietysti mukaan paikallista olutta, muka ”tic-tac” –karkkeja, paikallinen Wodka ja feikkicokista. Kauppakierroksen jälkeen olimme valmiit matkaan J

Matka alkoi tasan yhtä hienosti kuin edellisen päivän reissumme oli päättynytkin. Moottoritiellä Hannoverin liittymä oli kokonaisuudessaan suljettu, joten jouduimme ajamaan aamuruuhkassa n. 15 km Hampurin suuntaan ennen kuin pääsimme tekemään U-käännöksen. Oli inhottavaa katsella GPS:n ”matkaa jäljellä” ilmoittavan kilometrimäärän kasvavan jo ennestäänkin kaameasta 889 km:stä. Kun vihdoin pääsimme kääntymään oikeaan suuntaan oli matkamme kasvanut noin kymmenellä kilometrillä. Vihdoin alkavat kilometrit taittua oikeaan suuntaan.

Matkamme Saksan halki sujui perinteisten ”jee baanaa J” ja ”arf, taas tietyö – stau L” välisten toteamusten välillä. Onneksi ruuhkat, joihin jouduimme, olivat suhteellisen lyhyitä eivätkä syöneet matkustusintoamme liian paljon. Pari isompaa tietyötä, joissa liikenne ohjattiin yhdelle kaistalle, saivat meidät tuskastelemaan ihmisten ”pakko änkeä” -asennetta. Minne katosi normaalisti niin hyvin sujuva liikenne…

Pakollinen tankkaustauko tapahtui Düsseldorfin kupeessa, jossa kauhistelimme bensan hintaa (95Okt 1.43€). Tuohon sitten viereinen motoristi totesi suomeksi, että ”eipä tuo vielä kallista ole kun on alle puolentoista euron”. Vaihdoimme kuulumiset ja tietysti nopean reittikuvauksen. Vaikka suomalaisia ei tiellä näkynyt, niin kyllä motoristeja senkin edestä.

Belgiaa saapumisen huomasi pienesti kyltistä, jossa oli EU-tyylisesti tähdet ympyrässä ja sen sisällä kirjaimet BE sekä siitä, että tuntui kuin tie olisi muuttunut perunapelloksi. Pyyhälsimme Belgian läpi päättäväisellä asenteella ”kyllä ne tiet varmasti Ranskassa paranee”. Pakollisen pysähdyksen teimme yhdellä rest stopilla, jotta Hanski pääsisi kertomaan oikeasti käyneensä Belgiassa.

Noin tunnin ajon jälkeen saavuimme Ranskaan, mutta eivätpä ole ranskalaisetkaan kunnostaneet Belgiasta saapuvaa tietä. Saavuttuamme tullitielle, muuttui tien luonne ja laatu totaalisesti. Ei muuta kuin nokka kohti Pariisia.

Matkamme sujui loppujen lopuksi tosi hyvin ja sujuvasti ja Hanski totesikin, että kyllähän tässä toisen samanlaisen rupeaman ajaisi. Tämä kaikki muuttui kun saavuimme Pariisiin… Matkaa oli jäljellä 10 km – Pariisi tukossa. Aikaa jäljellä 15 min ja Pariisi aivan tukossa. Kökötämme ruuhkassa ja ihmettelemme molemmilta puolilta viuhahtelevia motoristeja. Toista puolta väistäessä joutuu väkisin toisen puolen linjalle, joka tietysti palkittiin skootterin töötin inahduksella ja kansainvälisellä käsimerkillä… Pariisi toivottaa meidät näin tervetulleeksi. Matelumme ruuhkan poikki kesti loppujen lopuksi vähän päälle tunnin ja verotti voimia enemmän kuin aikaisempi 890 km. Auto parkkihalliin, nopea hilipasu hotellille ja ansaittu olut auki, aaaaaahhhhh, kyllä matkustaminen on mukavaa :)

Päivä 2: Somewhere between Helsinki and Rostock

Aamulla heräsimme hyvissä ajoin kovista sängyistämme, mutta iloksemme aamiainen yllätti monipuolisuudellaan. Seuraava pätkä meni rauhallisesti elokuvasta 300 ”nauttien”, joka olikin varsin eeppiseksi rakennettu mättöpätkä, mutta tarjosi lähes kahden tunnin kestollaan jonkinlaista viihdykettä matkaamme.

Loppulaivamatka meni sitten lounaasta ja saunasta nauttien. Saunasta voisi vielä sen verran mainita, että sinne varmaan mahtuisi se 24 henkilöä, joille oli varattu koulukaapin kokoinen lokerikko, mutta muut tilat eivät sitten millään tavalla kompensoineetkaan kolmella suihkulla ja muutamalla neliöllä. Sauna itsessään tarjosi loistavat ja pehmoiset löylyt sekä mukavan merinäköalan.

Kuten aina, n.25h laivamatka ei antanut mitään elämää suurempaa, joten loppuaika meni sitten saapumista odotellessa.

Kello 21:35 Saksan aikaa laivan etuportti aloitti vihdoin hitaan aukenemisensa. Rostock häämötti synkän taivaan alla, kun Superfastin laivakannella alkoi autojen moottorien sinfonia.

Matkamme Hampuriin sujui hyvin epävakaan ja välillä jopa vaakatasossa piiskaavan sateen saattelemana. Viimeisenä yllätyksenä oli n. 9km ennen liittymäämme oleva tietyö jonka takia liikenne ohjattiin Hampurin esialueille. Nopea kilautus Tompan ”find alternative” painiketta ja reitti läpi esikaupungin hahmottui navigaattoriimme.

Hotellille saavuttiin joskus puolen yön tietämille ja avaimia lähdettiinkin ohjeiden mukaan etsimään viereiseltä Casinolta. Onneksi Casinon ovelta löytyi avuliaita ummikko Saksalaisia jotka opastivat Casino-isännän luoksemme ja siitä pienen kävelyn jälkeen viihtyisään huoneeseemme.

Päivä 1: Laivalla kohti Saksanmaata

Saavuimme Hanskin kanssa Länsisatamaan hyvissä ajoin ennen laivan lähtöä huomataksemme jo muutaman innokkaan matkalaisen ehtineen jonoon ennen meitä. Hetken odoteltuamme check-in aukesi jo pikkuisen ennen kello kahdeksaa. Hanski oli sopinut Tallinkin tuttujen kanssa, että he yrittäisivät järjestää meidät hyvään paikkaan laivassa, jotta pääsisimme nopeasti ulos. Noin puolentoista tunnin odottelun ja pienen ihmettelyn ”näinköhän tässä päästäänkään hyville paikoille” jälkeen perämies vinkkasi meidät laivan yläkertaan ja siellä meidät ohjattiin namupaikalla aivan ulosmenon viereen. Loistavaa :)

Laiva lähtikin sitten melkein ajoillan kymmenen jälkeen ja loppuilta kului hiljaista menoa ihmetellessä ja hytissä evääksi varattuja karjalanpiirakoita nauttiessa.

Kesäloma 2007, Ranskan matka alkaa :)

No niin, tästä alkaa sitten meidän ensimmäinen blogimme. Tarkoituksena on jakaa täällä kokemuksiamme lomiltamme, missä sitten satummekin olemaan. Tänä vuonna päätimme lähteä Ranskan maalle tutustumaan paikallisiin viineihin (alue joka on jäänyt paitsioon kokeiluissamme) ja tietysti loistavaan ruokaan.

Toivottavasti nautitte :)