Päivä 20: Au revoir Le Meix-Gagnard et salut Nancy

Oli tullut aika jättää haikeat hyvästit loistotalolle. Le Meix-Gagnard oli aivan kuin koti ja siksi siellä oli helppo viettää lapsen kanssa aikaa. Talolla oli mikrot, pesukoneet ja ennen kaikkea hyvä lämmitys/miellyttävä nukkua kuumalla. Kaikki tämä teki oleilustamme helppoa. Mielenkiintoisten päivämatkojen jälkeen oli mukava palata Lauran kannalta tuttuihin rutiineihin ja meidän aikuisten mielestä oli rentouttavaa nauttia kauniista ja rauhallisesta maalaismaisemasta terassilla iltaa istuen.

Yhdentoista jälkeen sanoimme lämpimät heiheit Elisabethille ja Guylle. Lähtiessä huomasimme sitten vielä, että Elisabeth, paikan emäntä, puhuu äidinkielenään sveitsin-saksaa, joten jäähyväiset heitimme siis saksaksi. Toisaalta harmittaa, ettei asia tullut aiemmin selville, koska olisimme muussa tapauksessa varmasti kommunikoineet heidän kanssaan enemmän. Toisaalta ranskan taitoja tuli vetreytettyä ja saimme tervetullutta omaa aikaa ilman sen enempiä small talkeja.

Matka-ajaksi Tomppa ilmoitti 3 h ja kilometrejä ajolle kertyisi 300. Laura nukahti mukavasti ja riemuitsimme jo helposta ajosta tytön nukkuessa siitä leijonanosan. Tunnin jälkeen aloimme harmiksemme bongailemaan yhä enenevässä määrin täyteen lastattuja ranskalaisautoja. Olihan nyt lauantai ja monella fransmannilla kesälomat alkavat tästä viikonlopusta. Eipä aikaakaan, kun liikennetauluissa luki bouchon ja merkki, jossa näkyi ruuhkassa olevia autoja. Pian koko jono seisoi ja me tuijottelimme pitkät tovit edessä olevan auton hattuhyllyllä loikoilevaa kissaa miettien mitenköhän irrallaan olevan mirrin käy äkkijarrutuksessa. Laura alkoi heräilemään pahaenteisesti. Puolen tunnin matelun jälkeen ruuhka hävisi kuin tuhka tuuleen ja polkaisimme reilut 140 lasiin eli lähes rajoitusten mukaan. Emmehän halunneet olla tien tukkeena.

Pian oli aika vaihtaa motaria ja jo pitkältä näimme uuden kyltin kertovan Nancy – bouchon 4 km. Merde! Saman tien jono pysähtyikin kuin seinään. Vartin täydellisen seisoskelun jälkeen ihmisiä alkoi purkautua ulos autoista pällistelemään missä mättää. Motoristit vetivät kätevästi katkoviivaa kaistojen välistä ohi. Siinä sitten vilkuttelimme heille. Laura oli onnessaan päästessään turvaistuimesta pois. Pystyimme lukemaan kauempana olevasta kyltistä: accident 6 km. No sehän selittääkin täydellisen pysähdyksen. Laura nauratti muita ranskalaisia parhaansa mukaan. Etenkin viereisellä kaistalla olevaa rekkakuskia nauratti kovasti. Samaan aikaa Heini hilpaisi vierekkäiselle kukkulalle heinikkopissalle. Vaivalloista etenemistä ylöspäin tuijotti kymmenittäin silmäpareja. Kyykistele siinä sitten rauhassa. Vadelma- ja boisenmarjapensaiden piikkiköynnökset raapivat kintut samalla verille. Olo kuitenkin helpottui ja Heini toivotteli onnea muutamalle muulle samaan suuntaan kiipeävälle tytölle. Tunnin auringonoton ja ynnäilyn jälkeen oli taas mahtavaa päästä tien päälle. Loppumatka meni sitten nopeammin, vaikka kokonaismatka-ajaksi tuli sitten 4,5 h, josta 1,5 h pelkkää ruuhkaa. Meillä oli kuitenkin hyvät fiilikset ja koko seisoskelurupeama lähinnä nauratti jopa itse tilanteessa.

Nancy vaikutti ensi näkemältä oikein mukavalta kaupungilta. Parkkihalli löytyi helposti ja pian olimme lastanneet kevyen (?) hotellivarustuksemme (Lauran laukku, meidän kassi, vaunut, pilttipurkin lämmitin, 1 l termari, Lauran safkat, hoitokassi, eväskassi, Lauran 8 kg:n matkasänky petivaatteineen, tietokonelaukku ja Heinin käsilaukku matkakirjoineen) ja saatoimme lähteä kohti hotellia. Ihmiset nauroivat ja osoittelivat meitä, kun kuljimme tämän tavaramäärän kanssa sateenvarjoja pidellen Laura kantoliinassa Heinin sylissä. Onneksi hotelliin oli vain 200 metriä.

Hotelli Porte d’or (kultaportit) oli varsin pröystäilevä nimi tälle kahden tähden paikalle, mutta ystävällinen täti toivotti meidät lämpimästä tervetulleeksi ja vieläpä englanniksi, josta meille tuli heti hyvin kotoisa olo. Itse hotellihuone oli pieni, kukkalamppuineen ja violetteine tapetteineen hyvin slaavilaishenkinen. Lisäksi huoneessa vaikutti jonkun venäläisnaisen eau de toilette. Onneksi sänky oli mukava, ranskalaisella parvekkeella sai huoneen tuuletettua ja suihkusta tuli lämmintä vettä. Mitä muuta nyt voisi toivoa? (paitsi ilmastointia, minijääkaappia, isompaa huonetta jne…). No joka tapauksessa huone oli toimiva ja passeli näin yhden yön pysähdykselle.

Pikafreesauksen ja Lauran hoidon ja leikittämisen jälkeen lähdimme ”kylille”. Nancyn sydän on Place Stanislas ja käveltyämme 100 metriä eteenpäin hotellilta olimme valtavien kullattujen porttien edessä. No siitähän se hotellin nimi siis. Yöpymispaikan sijainti oli siis mitä parhain. Heini kävi poimimassa turisti officesta kaupungin kartan samalla kun ihmettelimme aukion pröystäileviä kultauksia, patsaita, suihkulähteitä ja 1700-luvun vanhoja rakennuksia, joista keskeisin hôtel de ville eli kaupungintalo. Keskellä aukiota mollotti itse Le Ducin eli Stanislasin näköispatsas. Herra oli siis puolalainen maanpaossa oleva kuninkaallinen, josta sittemmin tuli Lorrainen läänin herttua ja luonnollisesti äijä pisti alueen pääkaupungin eli Nancyn uuteen uskoon. Kävelimme kauniita katuja kohti herttuoiden palatsia ja keskiaikaista korttelia. Matkalta Heini poimi lisää postimerkkejä ja –kortteja keskustelun käydessä jotakuinkin seuraavasti: Heini: ”je voudrais les cartes et 5 timbres à Finlande svp.” Kioskin täti: ”Ah, oui madame, à Finlande”…rapistelua…ah bon…rapistelua…Eh mmm, Finlande, c’est en Europe?”.

Samalla tsekkasimme riemukaaren, turmiokirkon ja pikku puistikon. Kaupunkikierros jäi hieman lyhyeksi, koska näin puoli seitsemän aikaan illalla meillä oli aivan tajuton nälkä. Edellisestä ruokailusta eli aamiaisesta oli jo vierähtänyt pitkä tovi. Laura nukkui rauhallisesti vielä iltapäikkäreitä, kun huomasimme kaupungin heräävän iltaa kohden eloon. Stanislasin aukiolta lähtevät kujat ravintolaterasseineen ja hymyilevät ihmiset loivat viihtyisän tunnelman. Me päädyimme kuitenkin valitsemaan parvekkeeltamme aiemmin himoitsemamme pitserian. Iso, juustopitoinen pitsa ja lasi rosé-viiniä tekivät juuri niin hyvää kuin toivoimme. Laura keimaili vieressä istuvan pariskunnan miespuoliselle ruokailijalle. Heidän romanttinen illallinen taisi mennä siihen, että saman tien kun herra lopetti Lauralle lepertelyn, tyttö inahti vaativasti ja heilautti kättään niin kauan, kunnes huomio oli jälleen taattu. Todella lapsirakkaita nämä paikalliset kyllä ovat. Lopuksi Laura olisi halunnut sedän syliin, mutta päätimme ottaa lapsen kuitenkin meidän mukaamme.

Loppuilta meni sitten taas Lauran kanssa temmeltäessä, suihkuttelussa ja iltapuuroilussa. Tytön nukahdettua varasimme Luxemburgin hotellin ja söimme mac lightin valossa vadelmia ja Fantaa. Hysss –ei saa nauraa, ettei Laura herää.